Projekti, osa 4/22
POLITIIKKA JA PAHIKSET:
SPECTRE on filmin mittaisen tauon jälkeen jälleen mukana ja entistä ilkeämpänä. Nro 2 alias Largo on yksisilmäinen ilkimys joka saa pomoltaan tehtäväksi varastaa muutaman ydinkärjen ja posauttaa taivaan tuuliin joku suurkaupunki USA:sta tai Englannista. Ohjukset napataan monimutkaisen suunnitelman päätteeksi ja piilotetaan Bahamalle odottamaan laukaisua. Sinällään ilkeää, mutta ei ollenkaan tarpeeksi pirullista. Ja valitettavasti myös itse Largo, jota italialainen Adolfo Celi silmälappu vinossa näyttelee, on aivan liian kätyrimäinen muodostaakseen Mr. Bondin arvolle sopivan vastuksen. Hieman henkeä tähän osioon puhalletaan SPECTREn ”eliminointi-osastolla”, eli siis Luciana Paluzzin esittämällä punatukkaisella Fiona Volpella. Harmi, että hänenkin roolinsa jää hieman tyngäksi.
BOND-TYTTÖ:
Miss Ranska Claudine Auger näyttelee hävyttömän huonosti niin tylsän hengetöntä pahis-Largon tyttöystävää, Dominoa, että allekirjoittaneen piti käydä IMDB:stä lunttaamassa oliko tässä leffassa leading ladya ollenkaan, vaikka filkan katsomisesta on tätä kirjoitettaessa vasta muutama päivä. Ei nyt miinuspisteille mennä, mutta vasemman käden suoritus tältä osalta selkeästi.
ÄKSÖNKOHTAUKSET & ÄLYTTÖMYYDET:
Tietyiltä osin mahtava parannus Kultasormesta, tietyiltä osin iso pettymys. Jos sankarimme edellisessä koitoksessaan tuntuikin luistelevan taistelutantereiden läpi hieman kuin varkain, tällä kertaa ohjaaja Terence Young heittää Sean Conneryn jälleen näyttelemän James Bondin kyllä todella tulilinjalle. Heti kivenkovasta prologitappelusta alkaen salainen asiamiehemme joutuu Pallosalamassa käyttämään nyrkkejään, Waltheriaan, vetovoimaansa ja parasta osaamistaan kaikin puolin selvitäkseen toinen toistaan kiperämmistä tilanteista. Mukana jetpack-lentoja, pahisten harppuunointia ja vaikka mitä. Lisäksi Nassaun eksoottiset maisemat tarjoavat hienot puitteet toiminnalle, ja Largon lemmikkihait sekä niiden villit serkut tulevat Bondille tutuiksi erinomaisissa kohtauksissa, joiden tyylikkyyttä lisää se, että leffassa käytettiin oikeita haita. Samaan hengenvetoon on silti todettava, että toki näissä pätkissä olisi voitu käyttää myös oikeaa Sean Connerya, Largon kala-altaassa polskutteleva stuntmies kun ei näytä Bondilta edes vähää alusta. Lukuisat, siis todella lukuisat, vedenalaiset taistelukohtaukset ovat valitettavasti myös leffan kompastuskivi. Ne ovat (haipätkiä lukuunottamatta) tylsiä. Voi Luoja, miten tylsiä ne ovatkaan, ja niitä on oikeasti paljon. Tuottajien sukellusinto näkyy, ja ideahan on toki hyvä, mutta sukelluspukuisten räpyläjalkojen koominen painiskelu näyttää juuri siltä mitä se on: kankealta ja hitaalta, eikä yhtään säväyttävältä tai jännittävältä.
OMIA HUOMIOITA:
Yksi juttu ärsyttää. Ajokohtaukset. Pallosalaman budjetti oli suurempi kuin kolmen edellisen Bond-leffan vastaava yhteensä (!), mutta silti sitä 1960-luvun pakollista stuidotekniikkaa on ollut pakko käyttää. Siis, tiedättehän, sen superkankean otoksen päätähdestä kääntelemässä rattia suoralla tiellä, ja takaikkunasta välkkyy taustakankaalla pyöritettävä arkistokuva tiestä. Ihan oikeasti, ajan tekniikka ja studion budjetti on mahdollistanut palavan auton syöksymisen tuhatta ja sataa ihan oikealla tiellä, mutta muutama kuva Connerysta ajamassa itse oikeaa autoa on sitten mahdoton juttu? No, kai tämä homma 1970-luvulla on korjattu? Jokatapauksessa, Pallosalama on parhaimmillaan erinomaista ja svengaavaa agenttiviihdettä. Walesin tiikeri Tom Jonesin tulkitsema tunnuskappale virittää fiilikseen hyvin, ja alkupuoliskolla tuntui, että tässä saattaisi jopa olla Conneryn paras. Sitten supertylsä Bond-tyttö, pääpahiksen auktoriteetin täydellinen puute, vedenalaiset kohtaukset ja parikymmentä minuuttia liikaa pituutta iskivät puuduttavasti ja tiputtavat homman tutun turvalliselle keskivertolinjalle. Pallosalama ei missään tapauksessa ole huono leffa, vaan ihan hyvä lisä Bond-sarjaan, mutta puolikas piste on pakko tiputtaa valtavan potentiaalin ärsyttävästä hukkaamisesta.
