Taidan olla ainutlaatuinen Sergio Leone -fani siinä, että mielestäni Maahan, senkin hölmö! kuuluu hänen ehdottomaan parhaimmistoonsa, ellei se sitten ole jopa hänen paras elokuvansa. Tosin ”Hyvät, pahat ja rumat” sekä ”Vain muutaman dollarin tähden” kilpailevat kyllä yhtä voimakkain paukuin, eivätkä äijän muutkaan tuotokset heikkoja ole. Mutta silti juuri Maahan, senkin hölmö! taitaa olla se Leone-elokuva jonka olisin valmis katsomaan koska tahansa uudestaan.
Juoni on hyvin monivaiheinen, kuten odottaa sopii. Elokuva iskee alusta lähtien tajuntaan dramaattisilla alkumusiikeillaan ja ruutuun välähtävällä Mao Zedong –sitaatilla: ”Vallankumous on väkivaltaa”. Sitten siirrytään Meksikoon maan myrskyisän vallankumouksen aikoihin 1910-luvulla. Maansa syrjäseuduilla elelevä rosvo Juan Miranda (Steiger) törmää irlantilaiseen vapaustaistelijaan ja terroristiin John Malloryyn (Coburn). Vaikka moottoripyöräilevän räjähde-ekspertti Malloryn ja sekä poliittisen kapinallisen että bandiitin piirteitä aseistettuun perheeseensä lataavan Mirandan välinen suhde näyttääkin aluksi aika kiukkuiselta, ystävystyvät miehet aikanaan. Vaan vähän voi tavallinen mies vaikuttaa kohtaloonsa: Mirandan unelmana on ryöstää lähikaupunki Mesa Verden pankki, kun taas Mallory on Meksikossa auttamassa maan sosialisteja kaatamaan konservatiivihallituksen. Vaikka molempien lähtökohdat ovat melko sotaisat, tuskin kumpikaan odottaa saati sitten tahtoo joutuvansa siihen vallankumouksen, vastavallankumouksen, petoksen ja kuoleman pyörteeseen, joksi orastava vallankumous paljastuu.
Kerrotaan, että Leone teki tämän viimeisen lännenelokuvansa yleisön pyynnöstä, vaikka häntä ei itse enää kiinnostanut sellaisen tekeminen. Ehkä näin olikin, mutta sen sijaan, että olisi tehnyt jonkin turhan räpellyksen, Maahan, senkin hölmö! erottuu selvästi omaksi kokonaisuudekseen muiden Leonen teosten joukossa, asettuen luontevasti osaksi erilaisia maailman ja ihmiskunnan historian vaiheita kuvaavaa ”Olipa kerran” -trilogiaa. Trilogian avausosa ”Huuliharppukostaja” (”C’era una volta il West” eli ”Once Upon a Time in the West”) oli oopperamainen ja western-tunnelmoinnissaan ja -hidastelussaan lähes surrealistinen – mutta samalla myös armottoman kylmä ja todenmukainen kuvaus teollisen ja teknologisen kehityksen armottomasta edistymisestä. Päätösosa ja Leonen viimeiseksi jäänyt elokuva ”Once Upon a Time in America – Suuri gangsterisota” taas tulisi kertomaan yhteiskunnan nurjasta puolesta. Maahan, senkin hölmö! sijoittuu luontevasti tähän väliin kertoen siitä, kuinka yhteiskunta pystyy kehityksen myötä yhä tehokkaammin ja tehokkaammin ylittämään pahimpienkin rikollisten tekoset. Tavallaanhan tähän viitattiin jo ”Hyvissä, pahoissa ja rumissa” elokuvan lyhyen sotajakson (taistelu sillasta) aikana, joten on vain luontevaa, että Leonen viimeisessä westernissä on westerniä vain miljöö, ja se on oikeammin kuvaus sodasta ja siinä olevien miesten välisestä ystävyydestä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun huomaa Maahan, senkin hölmön! kantavan lukemattomien nimiensä joukossa myös ”C’era una Volta la Rivoluzionea” ja ”Once Upon a Time… the Revolutionia”, ei jää epäselväksi, minkälaisen kokonaisuuden Leone toisella trilogiallaan muodosti.
Vaikka western-teemat onkin jätetty aika vähälle, kantaa elokuva väistämättä jonkinasteista taakkaa aina Dollaritrilogian päiviltä asti. Nämä näkyvät siinä pakonomaisessa vertailussa, jota aina suoritetaan ”Huuliharppukostajan” ja tämän elokuvan sekä Dollaritrilogian kanssa, ja monesti katsotaan, ettei Maahan, senkin hölmö! menesty tässä vertailussa. Elokuva on kuitenkin täysin itsenäinen kokonaisuus, jota katsoessa päinvastoin tuntuu, että ”Huuliharppukostajan” myötä Leone kasvoi aikuiseksi – elokuvassa on selkeästi nähtävillä poliittisia ja yhteiskunnallisia teemoja, vaikka se visusti karttaakin ottamasta kantaa minkään aatteen puolesta. Yleinen sävy on myös paljon traagisempi ja tunnelmallisempi, suorastaan surumielinen, verrattuna mihinkään toiseen ohjaajansa elokuvaan. Elokuva saa katsojan tuntemaan ja ajattelemaan aivan toisella tavalla, kuin mikään muu Leonen elokuva – sisällissota ei ole koskaan kaunis asia, kuten ei ole sotakaan; eikä sen enempää vallankumouksen kuin sen vastustajienkaan toimet ole oikeutettuja. Sotaa kuvataan julmasti ja sen jälkiselvittelyt ovat suorastaan painajaismaista ihmiselämän haaskausta – ja vaikka väkivaltainen vallankumous tuskin on oikea tapa parantaa maailmaa, ei kapina synny ilman tyytymättömyyttä. Joten onko oikea ratkaisu tappaa ne, jotka vaativat itselleen oikeutta asein?
Ei silti, kyllä elokuvassa näkyy se, että Leone oli tehnyt jo neljä lännenelokuvaa ennen tätä. Yleisessä asenteessa on jotain äijämäistä joka runsaiden räjähdyksien voimalla vie Dollaritrilogiassa orastaneen asefetisismin ja machoilun aivan uusiin sfääreihin; takaumien hienovarainen käyttö tuo mieleen ”Vain muutaman dollarin tähden” kun taas raivoisan surumielinen olemus vie eteenpäin ”Huuliharppukostajan” tematiikka. Myös hahmogalleriassa voidaan nähdä jotain tuttua Juan Mirandan hahmossa – vai kuka voi kiistää tämän hahmon yhtäläisyyksiä ”Hyvien, pahojen ja rumien” Ruma-Tucoon. Vielä vähemmän ilmeiseksi tämä muuttuu, jos tietää että hahmo itse asiassa kirjoitettiin alun perin Tucon näyttelijällä Eli Wallachille. Yhtäläisyys näkyy lähinnä hahmojen samankaltaisessa asenteessa ja lievässä tragikoomisuudessa – Maahan, senkin hölmö! on luo kuitenkin henkilöhahmoistaan paljon traagisempia, syvempiä, persoonallisempia ja antaa niille huomattavasti enemmän historiaa ja tilaa kehittyä kuin yksikään toinen Leonen länkkäri. Sekä Juan että Mallory saavat kiehtovalla tavalla lihaa luiden ympärille sekä hienovaraisten vihjauksien että suorempien tokaisujen myötä, eivätkä myöskään sivuhahmot jää vaille persoonallisuutta. Pahiksen virkaa toimittavan Meksikon vastavallankumouksellisen armeijan upseeri Günther Reza (Antoine Saint-John) tosin jää pelkäksi tarinan viholliseksi, mutta mitään mustavalkoista hyvät vastaan pahat -asettelua elokuva ei sisällä. Näyttelijäkaarti tekee loistavaa työtä, sillä varsinkin jäyhä James Coburn ja tunteellinen Rod Steiger onnistuvat muuntamaan keskuskaksikon kemiat toimiviksi ja hahmot syvällisiksi.
Maahan, senkin hölmö! on ehdottomat aliarvostettu western-elokuva, joka ei aivan ole täydellinen, mutta kuitenkin lähellä sitä. Ja loistavan tunnelman vuoksi myös ajoittaisen tyhjäkäynnin, joka on oikeastaan ainoa todellinen heikkous, voi helposti antaa anteeksi. Edes ajoittaisen äijäilyn tuoma epätasaisuus (ei laadussa, vaan asenteessa) ei heikennä teosta pätkääkään, kun Ennio Morriconen omaperäinen ja kaunis musiikki viimeistelee vaikutelman; Maahan, senkin hölmö! on upea ja kaunis kokonaisuus, joka polttaa katsojan tajuntaan kuvan tylyn fatalistisesta maailmasta ja epätoivon varjostamasta ihmisyydestä – Malloryn ja Juanin ystävyydestä – kyynelten sävyttämänä, ellei ikuisuudeksi, niin pitkäksi aikaa. Kaunis on oikea adjektiivi tälle elokuvalle, ja kaikki ne muut tulevat kaukana perässä.
