Steven Spielbergin ohjaustyyliä kutsutaan usein suureelliseksi. Hän valitsee tarinan, jota tukemaan hän yksityiskohtaisesti rakentaa uskollisen ajankuvan ja maailman. Hän konsultoi vain alan parhaita lavastajia, kuvaajia, säveltäjiä ja puvustajia. Tekemällä elokuvan pieteetillä, hän saa usein tarinansa tuntumaan mahdottoman elokuvallisilta. Hänen viimeisin ylistetty mestariteos kuitenkin murenee juuri samaisesta syystä.
The Post kertoo The Washington Post -sanomalehden omistajasta Kat Grahamista (Meryl Streep), jolla on tehtävänään vaikea päätös; julkaistako Pentagonin papereina tunnetut asiakirjat vastoin Yhdysvaltain hallinnon ja presidentti Nixonin toiveita ja siten mahdollisesti asettaa itsensä vankilatuomion vaaraan?
Spielberg on taas laittanut rahaa, aikaa ja vaivaa vääntäessään muovailuvahastaan seuraavaa Jeesus-patsasta. Ajankuva on moitteeton ja jokaiselle elokuvan katsojalle se varmasti tulee myös selväksi. Sen verran ylpeä Spielberg tuntuu siitä olevan. Laajat ja glamöörit otokset ties milloin minkäkin 70-luvun uudelleenrakennetun oikeustalon ulkokuvasta tai antiikkisesta sanomalehden painokoneesta muistuttavat katsojaa joka toinen sekunti, että tosiaan; katsomme Steven Spielbergin elokuvaa.
Näyttelijäkaarti on toinen toistaan tunnetuimpia näyttelijöitä. Jopa aivan mitäänsanomattamimpiin rooleihin on saatu Sarah Paulsonia ja Allison Brieta. Yhdelläkään heistä ei ole mitään virkaa elokuvassa, mutta näyttävätpähän hyvältä Spielbergin näkemyksessä. Tämä on kuitenkin yksinomaan Meryl Streepin elokuva ja sekin tehdään harvinaisen selväksi. Tämä voisi jopa olla Streepin parhaimpia roolitöitä, jos ohjaus ei joka käden käänteessä ryntäisi alleviivaamaan joka ikistä elettä, jonka tämä suuri näyttelijätaiteen daami tekee.
Ongelma muodostuu siinä vaiheessa, kun elokuva haluaisikin alkaa uskottelemaan, että kyllä tässä teemasta ja aiheestakin välitetään. Hienoja palopuheita ja pilkkua myöten viilattuja vuorosanoja saamme lehdistön vapauden tärkeydestä ja demokratian edellytyksistä. Jossain määrin jopa uskomme tämän selittelyn, sillä nämä arvot ovat tärkeitä. Itse en vain satu pitämään elokuvista, jotka nimeävät itselleen kasan tärkeitä aiheita, mutta kohtelevat niitä kertakäyttöisesti. Kun kerran katsojalle on selitetty lehdistönvapauden tärkeys, olettaa elokuvantekijät homman olevan sillä selvä.
Spielberg päätti tehdä elokuvan samana vuonna, kuin se sai ensi-iltansa ja elokuvanteon mittapuulla tämä aika on säälittävän lyhyt ja se minusta kertoo tästä elokuvasta kaiken tarpeellisen.
Laiskuus.
Tässä vaiheessa uraansa Spielbergillä on alan ammattilaiset puhelimensa pikavalintanäppäimissä. Hän on vaan kutsunut koolle tavallisen ratsuvaljakkonsa ja heittänyt vielä glitterit puoliksi hutiloidun teoksen päälle. Se näyttää hyvältä, mutta mitään muuta tästä elokuvasta ei saa irti.
Tässä ei olla keskitytty tarinaan. Niin peruselementit, kuten antagonistin esittäminen, puuttuu. Presidentti Nixonista sellaisen saisi helpostikin, mutta hänestä emme saa vilauksen vilausta elokuvaa katsoessa. Osasyyksi voisin ajatella sen johtuvan siitä, että Spielberg ei ole edes halukas etsimään elokuvaansa antagonistia. Se tarkottaisi, että hänen tulisi kritisoida sitä samaa isänmaataan, jonka ylistämiseen on käyttänyt koko uransa. Meille ei myöskään esitellä sidosrymää, josta meidän pitäisi välittää. Streep tekee parhaansa kuvatessaan taas hyytävällä tarkkuudella kokemattoman naisen kasvun määrätietoiseksi johtajaksi. Mutta päivän päätteeksi, en usko, että yksikään katsoja hirveästi samaistuu Yhdysvaltain eliittiä illalliskutsuillaan emännöivään hyväosaiseen naiseen. Ja elokuvassa tehdään selkeä ratkaisu keskittyä hänen mahdollisen vankilatuomion murehtimiseen, minkä jokainen katsoja tietää, että korruptoituneessa Amerkan yhdysvalloissa ei ole mahdollista alun alkaenkaan. Mutta erityisen katkeralta päätös keskittyä tähän teemaan tuntuu, kun se tehdään sen kustannuksella, että Spielberg ei ole kiinnostunut kuvaamaan niitä ihmiskohtaloita, perheitä ja kansalaisia, joiden pojat, ystävät, veljet ovat kuolleet turhassa sodassa.
Yksinään nämä ongelmat eivät vielä vaurioita elokuvan koheesiota. Mutta kun niitä tarkastelee kokonaisuutena. Toisaalta meille halutaan uskotella, että lehdistön vapaus pitää taata, jotta kritiikki takaisi demokratian elinehdot ja toisaalta meille kerrotaan, että ei tässä kukaan mikään syyllinen ole, mitä turhaan kritisoimaan… Joo, Vietnamissa kuollut turhaan tuhansia ja taas tuhansia maan miehiä, mutta keskitytään ennemmin rikkaisiin ja vaikutusvaltaisiin. Toisaalta meille kerrotaan, että elokuvassa on tärkeä tarina, josta meidän kaikkien pitäisi välittää ja toisaalta elokuva käyttää jokaisen sekuntinsa ohjatakseen katsojan huomion pois tarinasta ja kohti triviaalisia yksityiskohtia ajankuvasta tai näyttelijöiden ammattitaidosta.
Viimeinen niitti elokuvan arkkuun löytyy siitä, että elokuvan loputtua katsojalle ei jää juuri mitään käteen. Koko elokuva rakentuu loppuratkaisua kohti, minkä varjolla ollaan saatu laistettua muista tarinankerronnan osa-alueista ja kun pääsemme loppuratkaisuun, se käydään hutiloiden läpi. Elokuvan tematiikka jää liiallisen teatraalisuuden varjoon eikä elokuva tunnu itsekään olevan kiinnostunut katsojalle tarjottavasta kokemuksesta. Kunhan näyttää hienolta.
