Ensin käydään juoni lyhyesti läpi: Elämäänsä kyllästynyt, unettomuudesta kärsivä kertojahahmo (Edward Norton) alkaa käydä syöpäsairaiden ynnä muiden pian kuolevien ryhmäterapioissa saadakseen sisältöä elämäänsä. Sitten erääseen kivessyöpäryhmään saapuu kertojan tavoin terapiaryhmiä turistina kiertelevä nainen, (Helena Bonham Carter) ja kertoja joutuu jälleen kohtaamaan sisäisen tyhjyytensä ja unettomuutensa, kun ei voikaan enää olla ainoa terve ihminen kuolemansairaiden joukossa. Sitten hän tapaa omituisen miekkosen nimeltä Tyler Durden, (Brad Pitt) joka syytää suustaan anarkistisia iskulauseita samalla vauhdilla kun äänihuulet niitä ehtivät tuottaa. Väkivallan ja itsetuhoisuuden keinoin kertoja ja Tyler yrittävät löytää todellisen itsensä ja päätyvät lopulta tappelemaan pimeällä parkkipaikalla, mitä seuraa maanalaisen tappelukerhon perustaminen. Kerho alkaa vetää puoleensa miehiä, jotka haluavat kompensoida modernin yhteiskunnan aiheuttamaa demaskulisaatiota tappelemalla. Samoihin aikoihin kertojan, Tylerin ja terapiaryhmäturisti Marlan välille alkaa kehittyä kummallinen kolmiosuhde. Pikku hiljaa asiat riistäytyvät käsistä vähän joka rintamalla.
David Fincherin Fight Club on nerokas yhteiskuntakritiikki… vai onko? Ainahan sitä ylistetään tarkkanäköiseksi kuvaukseksi kapitalistisesta nyky-yhteiskunnasta, jossa yksilöstä tehdään tahdoton kuluttaja, joka ei osaa ajatella muuta kuin mitä ostaisin seuraavaksi, mitä kokisin seuraavaksi, mistä maksaisin seuraavaksi. Mutta. David Fincher on (hyvänen aika!) elokuvaohjaaja. Hän siis saa elantonsa luomalla epätodellisia maailmoja, joista nuo kapitalismin epäinhimillistämät ihmisraukat sitten hankkivat sisältöä elämäänsä. Kuulostaa aika kaksinaismoralistiselta.
Sitten tulee se toinen mutta. Kulttuurikonservatiivit pitävät Fight Clubia väkivaltaan yllyttävänä pornona. Kulttuuriliberaalit taas nerokkaana yhteiskuntakritiikkinä. Näiden välillä pitäisi jokaisen sitten valita puolensa. Minäpä en kuitenkaan tee niin. Siirrytään siis metatasolle: se onkin yhteiskuntakritiikkikritiikki.
Kaikenlaisesta pessisimisistä huolimatta jokaisen on myönnettävä, etteivät asiat ole länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa ihan päin helvettiä. Huonosti ehkä, mutta Fight Clubin kuvaamalla tavalla? Ei ikinä. Silti kapitalismia vastaan hyökätään niin äärioikealta kuin -vasemmaltakin, yleensä väkivaltaisesti. Tässä kohtaa näyttämölle astuu Tyler Durden.
Tyler on fasisti. Hänen suuret luomuksensa, ”Fight Club” ja ”Project Mayhem” eivät ole mitään muuta kuin suoraan natsi-Saksasta kopioituja aivopesulaitoksia, joiden tarkoitus on luoda aivottomia ”seuraajia” toteuttamaan hänen (kuten erään toisen elokuvasta kirjoitetun arvostelun otsikko kuuluu) maskuliinista voimafantasiaansa. Millä tavalla tämä nyt sitten on kapitalistisen anti-individualismin vastustamista? Miten elokuvan loppupuolella esiintyvät tahdottomat miehet muka eroavat Nortonin roolihahmosta alkupuolella? Tyler says this, Tyler says that. Totelkaa.
Kertojahahmo taas… no, sille on varmasti syynsä, että hänet tunnetaan vain tavallistakin tavallisemmalla nimellä ”Jack”, joka sekin mainitaan vain ikään kuin ohimennen. Hän edustaa kasvotonta kulutusyhteiskunnan ”uhria”, joka voi todellisuudessa syyttää elämänsä sisällöttömyydestä vain itseään. Juuri tällaiset itsesäälissä rypevät, henkilökohtaisesta kärsimyksestään yhteiskuntaa syyttelevät miehenruipelot ovat ihanteellista maaperää kaikenlaiselle ääriajattelulle. Hän ei ole mikään länsimaisen miehen perikuva. Hän on itseään länsimaisen miehen perikuvana pitävän länsimaisen narsistin perikuva. Miten joku on voinut joskus kuvitella, että syöpään tai muuhun kuolevien ihmisten kärsimyksestä nauttivaa tyyppiä pitäisi sääliä, nähdä yhteiskunnan epäinhimillistänä uhrina? Aiemmin kertoja oli itsensä uhriuttanut kulutusyhteiskunnan orja. Sitten hänestä tuli Tyler Durdenin kulutusyhteiskunnan vastaisen hyökkäyksen orja. Mitä tahansa, kunhan ei tarvitse ottaa vastuuta omasta elämästään. Kunhan siinä vain on jotain kuviteltua sisältöä ja kaikista ongelmista voi syyttää jotakuta muuta.
Fight Club ei kritisoi yhteiskuntaa, vaan yhteiskunnanvastaisia arvoja. Yhteiskuntakritiikkiä sinänsä David Fincher tuskin halusi tuomita, mutta toipahan esille sen, mihin yhteiskunnan pitäminen kaiken pahan alkuna ja juurena voi pahimmillaan johtaa: väkivaltaiseen vallankumoukseen, jonka jälkeen vanha järjestelmä korvataan jollain vieläkin pahemmalla. Fight Clubiin. Project Mayhemiin. Mihin tahansa, mitä taitava kansankiihottaja saa päähänsä ja usuttaa yhteiskunnan ”uhrit” tekemään.
Olen tietysti saattanut tulkita koko elokuvaa täysin väärin, mutta monitulkintainen elokuva kun on kyseessä, niin uskoakseni jokaisella on oikeus omiin tulkintoihinsa. Ennakointia tästä Fight Clubin kuvaamasta ilmiöstä, että elämäänsä kyllästynyt mielipuoli alkaa omien tuntemustensa pohdiskelun sijaan nähdä koko ympäröivän yhteiskunnan rappeutuneena helvettinä, on nähtävissä myös Fincherin aiemman mestariteoksen, Seitsemän murhaajahahmossa. Fight Clubin kertojahahmon, Tyler Durdenin ja Seitsemän ”John Doen” välillä on mahdotonta olla näkemässä yhtäläisyyksiä.
Fight Club on äärimmäisen monitasoinen elokuva, josta on yhteiskunnallisten ainesten lisäksi löydettävissä viittauksia psykoanalyysiin ja mielenterveyden häiriöihin. (Jokainen voi itse pohtia, miten loppuratkaisu liittyy edellä esitettyyn tulkintaan.) Kaikilla piiloviesteillä on myös keskenään yhteyksiä, joita en ole täysin onnistunut löytämään ja tulkitsemaan, mutta en usko että kukaan ihminen voi koskaan tulkita koko elokuvaa yksinään. Mikäpä sen täydellisempää – Fight Clubin voi katsoa vaikka kuinka monta kertaa ja löytää aina uusia asioita. Monitulkintaisuus on minkä tahansa todellisen taideteoksen tärkein ominaisuus.
