David Fincher on mestariohjaaja. Kyllä vain, mies on kuin orkesterin kapellimestari, joka saa orkesterin eli katsojat valtaansa. Sen hän todisti jännittävällä trillerillään Sevenillä. Mutta lopullisesti hän todisti sen yhdellä elokuvahistorian omalaatuisimmalla ja erikosimmalla elokuvallaan. Elokuva koostuu täydellistäkin paremmista näyttelijäsuorituksista, jonka antavat kolmikko Brad Pitt, Edward Norton ja Helena Bonham Carter. Sen lisäksi se koostuu uskomattomasta tarinankerronasta, loistavien dialogien ja piilevien takaumien kanssa. Se koostuu myös Edward Nortonin taidokkaasta tarinankerronasta omin sanoin, jota jatkuu koko elokuvan ajan ja kuvauksesta, joka salpaannuttaa hengityksen loistavuudellaan. Lisäksi vielä mainittakoon, että elokuvassa on kieltämättä elokuvahistorian yllättävin ja tyylikkäin loppuratkaisu.
Jack (Edward Norton) on tylsään elämäänsä kyllästynyt vakuutusmies, joka kärsii kroonisesta unettomuudesta. Hän on ollut nukkumatta jo kuusi kuukautta. Kaipaamansa lääkkeen hän löytää syöpakokouksissa käymisestä. Hän käy kokouksissa, kuuntelee tunteitaan purkaavia ihmisiä ja itkee heidän kanssaan. Tämän ansiosta hän saa nukuttua hyvin. Hän tulee nopeasti riippuvaiseksi kokouksista ja alkaa käymään niissä vakituisesti. Kaikki menee kuitenkin pieleen, kun kokouksiin tulee mukaan toinen ”teeskentelijä” salaperäinen nainen Marla (Helena Bonham Carter). Myöhemmin yhdellä lennolla Jack tapaa karismaattisen saippuakauppiaan Tyler Durdenin (Brad Pitt). Tylerillä on hiukan erilainen elämänkatsomus. Hänen mielestään itsetuho on elämän suola. Parin epäonnisen seikan jälkeen, Tyler ja Jack päätyvät hakkaamaan toisiaan kapakan taakse. Tämän seurauksena kaverukset huomaavat hakkaamisen tuottavan heille todella suurta mielihyvää. Niinpä Tyler ja Jack päättävät perustaa salaisen tappelukerhon. Tästä alkaakin päättymätön vaarrallisten tapahtumien kierre…
”First rule of fight club is: you don’t talk about fight club.”
”Second rule of fight club is: YOU DO NOT TALK ABOUT FIGHT CLUB!”
Fight Club on todella väkivaltainen teos. Nyrkkiä heilutetaan todella tiheään tahtiin. Juuri tämän vuoksi katsoja ei saa mennä hämäykseen ja luulla Fight clubia tyyppiliseksi väkivaltamäiskeeksi. Sitä se ei ole. Kaiken tämän väkivallan alla piilee mestariteos, joka ottaa vahvasti kantaa ja kritisoi yhteiskuntaa. Tarinaa kerrotaan uskomatton vahvalla tavalla eteenpäin. Edawrd Nortonin yksinpuhelu elokuvan taustalla tuo elokuvaan hyvin omaperäisen ja vahvan sävyn. Lisäksi näyttelijät panostautuvat omiin rooleihinsa täydellä tunteella, se antaa todella paljon uskottavuutta. Lisäksi pysäytyskuvat, takaumat ja erinomainen kuvaustekniikka ovat omaa luokkaansa. Fight Club on todellakin täydellinen elokuva.
”We are very, very pissed off!”
Fight Clubista ei läydy mitään huonoa sanottavaa, vaikka miten etsisi. Se on lyhyesti sanottuna: täydellinen. Fight Club on hyvin omalaatuinen ja hiukan skitsofreeninen kuvaus. Elokuva vaikuttaa tunteellisesti todella vahvasti katsojaan. Loppuratkaisu on sanoin kuvaamattoman yllättävä. Fight Club pistää miettimään asioita. Yhteiskuntasatiirihan tämä onkin. Tästä päästiinkin kuumaan kysymykseen: Mikä on Fight Clubin genre? Se ei ole trilleri -vaikka takannessa niin lukeekin, se ei ole toiminta, ei draama, eikä komedia. Fight Club on siis omalaatuinen, voimakastunteinen yhteiskuntasatiiri. Muuta ei tule mieleen ainakaan allekirjoittaneelle.
”I want that you hit me as hard as you can”
”What?!”
”C’mon. Hit me as hard as you can.”
Kokonaisuutena Fight Club on yksi elokuvahistorian merkittävimpiä ja mahtavimpiä teoksia. Todella tunteita herättävä ja omalaatuinen elokuva. No, tämän arvostelun aikana on tullut kaikki ylistyssanat käytettyä, joten päätän arvosteluni näihin sanoihin. ”Fight Club on täydellinen, sen huomaatte kun katsotte tämän.”
”The things you know end up owning you”
