Ray Bradburyn Fahrenheit 451 on kiistaton kirjallisuuden klassikko, jonka myönnän uupuvan omasta yleissivistyksestäni. Leffat kuitenkin leffoina; ranskalaisen auteur-herra Truffaut’n filmatisointi kyseisestä teoksesta on sekin kerännyt kiitettävästi kehuja.
Tarina sijoittuu tulevaisuuteen, jossa sensuuri on tiukkaa ja kirjallisuus tyystin kiellettyä. Kun talotkin ovat tulenkestäviä, palokunta on ottanut asiakseen toimia kirjoja polttelevina metsästyshaukkoina. Koska tekstejä ei maailmasta pahemmin löydy, palomiesten hihoissa seisoo ytimekkäästi luku 451; lämpötila, jossa kaikki kirjapaperi syttyy palamaan.
Yksi näistä palomiehistä on Montag (mielekäs Werner), mies jolla on ”kaikki”. Häikäisevän kaunis (tai etäinen ja umpiblondi) sohvaperunavaimo, hyvä asema ja viehättävä naapurineiti. Ja niinhän siinä käy, että Montag lukee vahingossa rivin Dickensiä ja on koukussa. Tsk tsk.
Truffaut on toteuttanut leffansa briteissä ja Hitchcock-vaikutteet näkyvät ihan säveltäjävalinnassa (loistava Herrmann) asti. Retrotulevaisuus on grungesisustuksineen ja lentävine poliiseineen päivineen ihastuttavan älyvapaata katseltavaa, kunhan katsoja pitää naamallaan leveän hymyn ja kepeän asenteen. Kaikkia epäkohtia ei kuitenkaan voi sivuuttaa vaivaantumatta, mikä häiritsee katselunautintoa kurjasti.
Mielenkiintoisia oivalluksia löytyy runsaasti, eikä siksi olisi mikään ihme jos joku innostuisi väsäämään leffasta yhä puolivillaisemman uusintaversion. Vaikka tarina on turhan kärjistetty ja sanomaa alleviivataan paikoitellen täysin puhki, on Fahrenheit 451 kohtalaisen kiehtova visio. Ohjaajansa vahvimmista teoksista se jää silti valovuoden päähän.
