Vaikka ranskalaisen rikoselokuvan ajatuksellisempiin kehittäjiin kuuluneen Jean-Pierre Melvillen viimeinen elokuva oli vuonna 1972 valmistunut Yön sudet, pidetään Punaista ympyrää kuitenkin yleisesti hänen kaikkein viimeisimpänä mestariteoksenaan.
Punainen ympyrä jää mieleen jo aloituksestaan, koska siihen on sisällytetty lainaus Buddhan mietteistä: ”Vaikka ihmiset kulkevat erillisiä teitään eivätkä tiedä toisistaan, niin määrättynä päivänä he vääjäämättä kohtaavat toisensa punaisessa ympyrässä.” Kyseinen virke kuvaa kirjaimellisesti koko elokuvan tarinaa ja siten se on avain pessimistisen sanoman avaamiseen.
Aluksi seuraamme junasta ovelasti pakenevan miehen pakomatkaa ja vankilasta vapautunutta miestä, jolle korruptoitunut vanginvartija esittää osallistumista suunnitteilla olevaan keikkaan. Kohtalon sanelemana kaksi miestä lopulta tapaavat, kun toinen löytää toisen autonsa takakontista. He alkavat valmistella vaikuttavaa jalokiviliikkeen ryöstöä.
Melvillen voi nähdä osoittaneen tarinassa enemmän sympatiaa sen rikollisille, sillä ainakaan he eivät ole yhtä tekopyhiä kuin muka oikeutta puolustavat, arveluttavalla moraalilla varustetut poliisit ja etsivät.
Punainen ympyrä kertoo lainsuojattomista, lainvalvojista ja heidän kiehtovia samankaltaisuuksia sisältävästä ajatusmaailmasta. Häikäilemättömyys ei ole pelkkä roistojen piirre ja myös ammatillinen yhteistyökyky yhdistää niin jalokiviliikkeen ryöstöä toteuttavia gangstereita kuin heitä jäljittäviä lainvalvojia. Rajat oikean ja väärän välillä sumenevat siis lähes olemattomiin, sillä tosielämässäkin on hyvin vaikea erottaa hyvää pahasta ja totta tarusta. Tietysti tarinassa on valikoituja hahmoja, joiden kärsivällisyys ja itsehillintä joutuvat poikkeuksellisen suurelle koetukselle.
Nimestään huolimatta niin otoksissa kuin synkeän tarinan ajatusmaailmassa on valloillaan yksinomaan koleat värit. Naiset ovat miehisessä maailmassa hyvin pienessä osassa ja lyhyissä hetkissäkin lähinnä seksiobjekteja muistuttavia persoonattomia seinäkoristeita. Väriä tähän maailmaan tuovat lähinnä katujen neonvalot ja yökerhojen laulu- ja tanssinumerot ja nämäkin ovat lähes huomaamattomissa juonenkulkua seuratessa, sillä katsojan huomio pysyy tiiviisti naulittuna tunteikkaissa roolisuorituksissa.
Äänimaailma pääsee parhaiten oikeuksiinsa ryöstöä kuvaavissa kohtauksissa, sillä niissä ei ole juuri lainkaan dialogia vaan lähinnä luonnollisia ympäristön ääniä. Vastaavanlaista tyyliä on myös muuan toinen ranskalaisohjaaja, Robert Bresson käyttänyt omissa töissään.
Erään yksilön henkistä hajaannusta kuvastaa hänen näkemänsä painajaisuni, joka on täynnä hämähäkkejä, matelijoita ja rottia. Tämä on eräs filmin hienoimmista kohtauksista, sillä siinä pääosassa oleva mies voisi olla kuka tahansa meistä, mutta hän on rikollinen, joka kulkee omaa kapeaa polkuaan ja se on epäonnistumisen pelon ja huolestuttavien totuuksien varjostama.
