Brittihuumorin yksi tunnetuimmista ja suosituimmista tuotoksista on hassunhauska Mr. Bean, joka viihdyttää 16 jakson verran. Kaveri siirtyi valkokankaalle vuonna 1997 ja kymmenen vuotta myöhemmin elokuvalle syntyi jatko-osakin. Tämän jälkeen Atkinson ilmoitti jättävänsä roolihahmon kokonaan, mutta Beanin lapsekas ja itsekeskeinen olemus on jäänyt elämään tulevillekin sukupolville. Hahmo toilailee milloin missäkin, yrittää teeskennellä ihmisille ja joutuu entistä pahempaan pulaan.
Elokuvan juoni on melko simppeli. Museossa työskentelevä Mr. Bean (Rowan Atkinson) valitaan USA:han pitämään puhe Whistlerin äiti -nimisestä maalauksesta, jonka valtio on ostanut huikealla summalla omakseen. Paikalliset luulevat Beanin olevan taiteen ammattilainen ja kutsuvat häntä nimellä tohtori. Samaiseen joukkoon kuuluu David Langdey (Peter MacNicol) perheineen, joka majoittaa hövelin britin luokseen. Pienet mokailut saavat huipennuksen, kun Bean aivastaa arvokasta taulua kohti ja pian se onkin totaalisen piloilla.
Bean – äärimmäinen katastrofi -elokuva herättää katsojissa varmasti monenlaisia tuntemuksia ja mielipiteitä. Osa on sitä mieltä, että teos ei tee riittävästi kunniaa Beanin hahmolle tai että elokuva on juonellisesti olematon ja perustuu pelkästään naamanvääntelyyn. Itse lukeudun joukkoon, joka näkee elokuvassa huomattavan viihdearvon. Juoni ei kovin monimutkainen ole, mutta sille ei ole tarvettakaan. Se perustuu beanimäisiin toilailuihin – amerikkalaiset hanat tuottavat pulmia, poliisit aseineen pelottavat, huvipuisto tarjoaa useita houkutuksia ja mitä kaikkea. Hassulle lapsekkaalle miehelle ei voi olla nauramatta, sillä elein ja ilmein näytellyt kohtaukset ovat mielettömän hyvin tehty.
Vaikka herra Rowan Atkinsonin vuorosanat jäävät lukumääräisesti vähäiseksi, hän on ehdottomasti elokuvan sielu. Muut roolihahmot lähinnä ärsyttävät, sillä he tuntuvat välillä jopa turhilta, vaikka toisaalta ilman heitä elokuva olisi pelkkä koomisten kohtausten sarja. Pientä ärsytystä tarjoaa vanhojen Bean-jaksojen liian runsas lainaaminen – herra on esimerkiksi ennenkin nukahtaessaan vajonnut lattialle sekä räjäyttänyt oksennuspussin. Kohtaukset ovat toki hauskoja, joten ne toimivat ihan hyvin elokuvassakin, jos on valmis hyväksymään toiston.
Elokuva hyödyntää hienosti musiikkia ja parodioi kohtauksia nimenomaan mahtipontisten tai surullisten biisien kautta. Se on yksi tapa, jolla Beanin hiljaista olemusta on korvattu. Vaikka kyseinen hahmo puhuu tavallista enemmän leffaversiossa, mielestäni hänen perusolemuksensa on säilytetty suhteellisen hyvin – ei hän juuri ylimääräisiä puhele. Loppupuolella hän esiintyy ehkä tavanomaista epäitsekkäänä, mikä on pieni yksityiskohta, joka ärsyttää. Leffa on puristettu melko tiiviiksi, vaikka alunperin tekijät tarkoittivat rainan paljon pitemmäksi.
Elokuvaa on vaikea lähteä pisteyttämään, sillä se on aivan omassa kategoriassaan. Se perustuu lähinnä yksittäisille hauskoille kohdille, eikä vakuuta kokonaisuudellaan. Siinä mielessä sarjan muuttaminen valkokankaalle ei ehkä ole hyvä juttu. Rowan Atkinsonin takia elokuva on kuitenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen, sillä hänen taitonsa ovat huippuluokkaa. Se on lisäksi raina, jonka jaksaa katsoa yhä uudestaan ja uudestaan – yksi parhaista kohtauksista on arvokkaan taulun sotkeutuminen ja Beanin epätoivoiset yritykset korjata tilannetta.
