Uusimmalta Vares-elokuvalta on turha odottaa samankaltaista äijäilyä ja vitsikkyyttä kuin aiemmilta. Syykin on selvä; vaikka tuotantoyhtiö on sama ja elokuvat edelleen pohjaavat Reijo Mäen rikosromaaneihin, muuten kyse on aivan eri Vareksesta. Muutosta on pyritty hakemaan monella tapaa. Esimerkiksi Vareksena Vareksen paikalla nähdään Antti Reini, ohjaajana taas toimii nyt Aleksi Mäkelän sijasta Andres Engström. Hänen nimensä voidaan liittää mm. ruotsalaiseen tv-sarja Wallanderiin. Onko muutos pelkästään hyvästä? Ei, mikäli aiemmat Vares-elokuvat ovat mielestäsi parhaita näkemiäsi elokuvia ikinä.
Vares – Pahan suudelma pyrkii olemaan realistisempi kuvaus yksityisetsivä Vareksen elämästä kuin aiemmat Vares-leffat ovat olleet. Hurtti jätkähuumori on pyyhitty pois kuin räkä poskelta. Samalla on karsittu Mäen dekkareissaan käyttämää karrikointia. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kasarityylin leopardikuosiin ahtautuneita naikkosia ei kuvissa parveile. Sen sijaan tilalla on jakkupukurouvia ja kesäisen valoisaa Turkua. Kulttuurikaupunki näyttää hehkeältä kuin Elovena-tyttö, mutta samalla trendikkäältä. Kaupungin syrjäkujilla hyörivät hämäräheikit ovat taas asiaankuuluvan inhoja ilmestyksiä.
Onnistuuko Vares – Pahan suudelma sitten olemaan entisiä todenmukaisempi? Ensin pitäisi määritellä se, mikä on todenmukaista. Jos likipitäen vain kirjakieltä puhuvat ja stereotyyppisesti varustautuneet ihmishahmot ovat sellaista, silloin leffa on hyvin realistinen. Mutta fiktiosta, eli tässä tapauksessa Reijo Mäen dekkarista, ammentava fiktio ei oikein kuulosta siltä kuin se olisi kovin lähellä tosielämää. Oli miten oli, uutisten mukaan viimeisen viikon aikana eräässä suomalaisessa kaupungissa taas muuan tyyppi sai puukosta pimeällä kujalla. Niin käy myös yksityisetsivä Varekselle tässä rainassa, ja toisaalla erästä taksikuskia uhkailtiin samaan tapaan kuin Vareksen taksikuskinaapuria. Narkkarit harvemmin näyttävät Jasper Pääkköseltä tai Mikko Nousiaiselta (Mannerheimia odotellessa…), mutta melko hyvä todellisuuden peili tämä elokuva silti on.
Jos unohdetaan leffan dialogin vahva kirjakielisyys ja se, että sen juoni on hiottu sileäksi ja suoraksi kuin suksenpohja, koko rainassa on oikeastaan vain yksi iso valituksen aihe. Se ei ole musiikki, ei valaistus, leikkaus tai esimerkiksi jollakin tavoin epäonnistunut casting. Päinvastoin, näillä alueilla ei ole omituisia kömmähdyksiä tai kömpelyyksiä. Käsikirjoitus on se elementti, joka jättää toivomisen varaa. Kirjoittajia on ollut monta. Siitä luultavasti johtuu, että Vares – Pahan suudelma on paikoin kuin rullaluistelija soratiellä. Isointa soraa pyörien alla on voice over, joka on kuin kummallisen ummehtunut tuulahdus jostakin 1940-luvun film noir -rainasta. Voice overin lisäksi leffassa selitetään, lätistään ja lörpötetään muutenkin hirvittävän paljon. Puhetta piisaa melkein yhtä lailla kuin kaljoittelua. Jälkimmäistä riittää, sillä Vares-tarinoissa kupin kumoaminen on sen verran aktiivisesti harjoitettua toimintaa, että tosielämässä etsivän massa olisi varmasti kehittynyt eri paikkoihin kuin Antti Reinillä.
Vares – Pahan suudelma ei missään tapauksessa peittoa Beckejä, Wallanderejä ja muita läntisen naapurimme tuotteita. Vähemmällä selittelyllä ja vielä tiukemmin työstetyllä käsikirjoituksella se olisi lähempänä niiden tasoa. Harjunpää ja pahan pappi -elokuvan äärimmäisyyksiin asti viedyt synkeilyt se kuitenkin peittoaa hakeutumalla kohti valoa. Aurinko paljastaa ensin Turun kauneden kesäkaupunkina, sitten vähitellen murhaajan, joka on vienyt opiskelijatytön hengen. Tässä jutussa Vareksella on setvimistä, sillä punainen lanka uhkaa livetä miehen käsistä heti, kun kiihkeä Laila (Sinisalo) hieroo lähempää tuttavuutta hänen kanssaan. Kamalaa, turkulainen puuma!
