Ensin oli näytelmä. Sitten kirja, joka on tähän mennessä voittanut mm. Finlandia-palkinnon ja saanut suitsutusta ympäri maailmaa sekä tavallisilta lukijoilta että kriitikoilta. Miksi siis näin menestyneestä teoksesta ei olisi tehty myös elokuvaa? Ehkä ei olisi pitänyt, sillä odotukset elokuvaa kohtaan ovat tällaisessa tapauksessa erittäin korkealla. Maailmassa on hyvin vähän sellaisia ohjaajia – jos yhtään – joilla olisi riittävää kykyä kääntää ylistetty kirja tai näytelmä yhtä hyväksi tai paremmaksi elokuvaksi. Joskus joku onnistuu aika hyvin, kuten Peter Jackson Tolkienin Taru sormusten herrasta -kertomuksen kanssa.
Ohjaaja Antti J. Jokinen on kerännyt kannuksensa Amerikassa. Hänet yhdistetään mm. Missy Elliottiin ja Korniin, joille hän on ohjannut musiikkivideoita. Nämä videot ovat olleet pääasiassa hyviä ja kekseliäitäkin, mistä syystä Jokinen on ollut alalla kysytty mies. Mutta onko musiikkivideomiehellä taitoa, silmää ja korvaa pukea Sofi Oksasen menestysromaani elokuvaksi? Tämä on Jokisen toinen pitkä elokuva ja ensimmäinen, kuten tiedetään, oli Hollywood-tähtien nimillä ratsastanut floppi (The Resident, 2010). Toisaalta Puhdistuksen tuottajana on Solar Films, jonka tuotannot ovat ainakin Suomessa olleet isoja menestyksiä. Nämä lähtökohdat eivät loppujen lopuksi takaa silti niin huippuelokuvaa kuin totaalista epäonnistumistakaan.
Puhdistus-elokuva kertoo virolaisnaisesta (Tandefelt), jota aivan tarinan alussa määrittää parikin yksityiskohtaa: hän on uurteinen erakkoeukko, jonka talon ulkoseinään on maalattu haukkumasana. Toisaalta elokuva kertoo myös nuoresta tytöstä (Pilke), jonka hiuksista paistaa juurikasvu, huuli on rikki ja vähäiset vaatteet rähjääntyneet, kun hän on taivaltanut Aliiden talonröttelölle. Tyttö on nimeltään Zara ja hän on saada Aliiden kirveestä, kun eukko huomaa hänen tuupertuneen pihalleen. Vähä vähältä, takauma takaumalta, heidän tarinoitaan keritään auki ja katsojalle paljastuu, miten historia tavallaan toistaa itseään ja oikeilta tuntuneet valinnat ovat kummankin naisen kohdalla kääntyneet karmaisevallakin tavalla heitä vastaan. Pienistä sanoista on tullut isoja haavoja, jotka eivät ikinä umpeudu. Tässä mielessä elokuva on kirjan kaltainen, mutta vain pääpiirteissään.
Elokuva epäonnistuu sieppaamaan mukaansa kirjan tavoin, vaikka ainakaan omalla kohdallani en kokenut kirjankaan siinä onnistuvan aivan ensimmäisillä sivuilla. (Syy saattoi tosin olla siinä, etten lukenut kirjaa suomeksi.) Jokisen elokuvakerronta on hyvin amerikkalaista, eli sellaista, mitä olemme tottuneet näkemään valtavirran Hollywood-draamoissa. Se on yhtä aikaa sekä hohdokkaan luistavaa ja nättiä, että puuduttavan tavallista. Toisaalta se on myös vieraannuttavaa, kuten sekin seikka, että Viroon sijoittuvan Puhdistuksen tärkeimmissä rooleissa nähdään suomeksi artikuloivia suomalaisnäyttelijöitä. Tämä ei tarkoita, että nämä näyttelijät olisivat surkeita. Laura Birn on roolissaan nuorena Aliidena ilmiömäinen, oikea elokuvaa kantava voima. Samaten voin todeta, että Amanda Pilke, vaikka Zarana jossain määrin toistaakin Aku Louhimiehen Vuosaaressa näyttelemäänsä hahmoa, on silti osassaan uskottava ja Liisi Tandefelt vanhana Aliidena juuri kirjan luoman kuvan mukainen. Sivuhenkilöiksi jäävistä miehistä esimerkiksi Peter Franzén tekee fasistiksi haukutun Hans Pekkin roolin niin elävästi, että sen antama tuki muuttaa Aliiden kohtalon katsojan silmissä vieläkin riipaisevammaksi. Näyttelijät ovat siis todella hyviä. Mutta.
Amerikkalaisissa elokuvissa on tavallista, että kieli on englanti tai vähintäänkin murtaen puhuttu englanti, jos hahmo ei ole syntyperäinen amerikaano. Pelkästään englantia puhuvien maailmassa, jossa tekstityksiäkin karsastetaan, tämä on jokseenkin ymmärrettävää. Äitinsä puolelta virolainen Sofi Oksanen antoi kirjansa elokuvaamiselle haastattelujen mukaan ehdon, että se kuvattaisiin Virossa. Hän olisi voinut myös pyytää, että elokuva olisi tehty eestiksi. Se olisi hälventänyt tätä omituista tunnelmaa, joka Puhdistuksen dialogista nyt syntyy.
Muitakin kummallisuuksia elokuvasta löytyy. Esimerkiksi heti alussa, kun vanha Aliide jahtaa kärpästä yksinään, kirjan sanaton kohtaus on päätetty elokuvassa pukea teatterimaiseksi monologiksi. Luulisi, että musiikkivideoita ohjannut mies ymmärtäisi paremmin, kuinka kertoa kuvin nekin sanat. Kaiken huipuksi elokuvan musiikki, vaikka kohtausten tunnelmia joustavasti tukeekin, on yllätyksettömän tasaista sinfoniaorkesterin soittamaa kynnysmattoa. Tuomas Kantelinen osaa laittaa nuotteja paperille miellyttävään järjestykseen, mutta ainakaan tällä kertaa niin hänen työnsä kuin elokuvan lattean persoonaton äänimaailmakaan ei jätä muuta kuin toivomisen varaa vielä nerokkaammasta työnjäljestä.
Elokuvallisesta persoonattomuudesta huolimatta Puhdistus on kiinnostava draama. Sen pohja on kotimaisen kertomakirjallisuuden kärkeä, mutta tämä ei tarkoita Puhdistuksen olevan kirjana maailman paras. Siitä huolimatta se antaa hyvät lähtökohdat elokuvalle. Audiovisuaalisessa muodossa tarinasta tulee mieleen esimerkiksi Joe Wrightin Sovitus (Atonement, 2007), joka Puhdistuksen tapaan kertoi sodasta, sisarista ja vähäisenkin yksilön sanojen voimasta. Toisin kuin Sovitus, Puhdistus on kuitenkin kiihdyttävimmillään ja parhaimmillaan vasta hyvän matkaa elokuvan alun jälkeen. Summa summarum, se ei siis ole floppi mutta ei myöskään loistava elokuva.
