Kjell Westön romaani Missä kuljimme kerran on kuin Suomen oma Tuulen viemää: historiallinen tiiliskiviromaani täynnä tunteen paloa ja kymmenittäin henkilöitä. Valitettavasti Peter Lindholmin ohjaama elokuvaversio ei ole kuin Suomen oma Tuulen viemää -elokuvasovitus. Siinä missä Victor Fleming vuonna 1939 vei elokuvallaan eeppisyyden täysin uusiin mittoihin säilyttäen silti alkuperäisromaanin juonen ja hengen, Lindholm tyytyy vain kuvittamaan Westön kirjoitusta. Westön alkuperäistekstissä ei ole mitään vikaa: siinä olisi ollut aineksia Suomen historian eeppisimmän epookkielokuvan tarpeiksi.
Missä kuljimme kerran kertoo suomenruotsalaisen kansanosamme tarinan sisällissodasta jatkosotaan. Keskiöön nousevat yläluokkainen Lucie, keskiluokkainen Eccu ja työväkeen kuuluva Allu. Heidän tarinoitaan seurataan läpi sisällisodan raadollisuuksien, jazzahtavan 20-luvun, 30-luvun poliittisten kuohuntojen ja toisen maailmansodan ankeuden. Yli kaksikymmentä vuotta käsittävä tarina kertoo ihmiskohtaloista, jotka saavat mitä erikoisempia suuntia niin henkilöiden omien tunteiden kuin yhteiskunnallisten mullistusten ansiosta.
Westön järkälemäisen romaanin sovittaminen kahteen tuntiin tuntuu mahdottomalta tehtävältä ja ohjaaja Lindholm sekä käsikirjoitustiimi ovat valinneet oikein päättäessään seurata vain kolmiodraama Lucie-Eccu-Allua. Jouluna 2011 ensiesityksensä saa kuusiosainen tv-sarja Där vi en gång gått, jossa myös runsaslukuinen sivuhenkilöiden kaarti pääsee framille. Vaikka elokuva onnistuukin melko tiiviisti seuraamaan pääosakolmikon tarinaa, tuntuu, että ohjaaja on vain ottanut kuusiosaisen tv-sarjansa työn alle, leikannut pois kaikki kohtaukset, joissa ei esiinny Lucieta, Eccua tai Allua, ja lähettänyt sen sitten Finnkinolle. Useat kohtaukset tuntuvat vain seuraavan toisiaan, ilman mitään sidoksia, ja leikkaus on osittain töksähtelevää. Olisi ollut parempi käsikirjoittaa ensin elokuvalle ehyt tarina ja sen jälkeen ryhtyä versomaan sivujuonia televisiota varten.
Näyttelytyö on pääasiassa hyvää: pääosakolmikko Jessica Grabowsky, Jakob Öhrman ja Andreas af Enehielm esittävät osansa tunteella ja välillä heistä uhkuu jopa legendaarisen Menneen maailman pääosatrion tuntu. Valitettavasti rikkonainen käsikirjoitus ei anna henkilöille mahdollisuutta kehittyä luonnollisesti. Sivuosissa nähdään suomenruotsalaisen näyttelijäkunnan kuohuvin kerma Johan Storgårdista Carl-Kristian Rundmaniin. Ikäväkseni on todettava, että monet herkulliset sivuhenkilöt vilahtavat valkokankaalla vain kerran tai pari, kadoten sitten selityksettä. Jäin erityisesti kaipaamaan Lucien porvarillisia vanhempia herra ja rouva Lillienhjelmiä, ristiriitaista professori Grandellia ja Lillienhjelmien kivikasvoista talousmamselli Olgaa. Tv-sarjaa odotellessa.
Vaikka kokonaisuudeltaan jäykistelevä pukudraama ei saavutakkaan eeppisyyden kriteerejä, väki kameran takaa on tehnyt loistotyötä. Kuvaus on henkeäsalpaavan kaunista, puvustus lumoaa ja lavastus myötäilee hienosti ajan kulkua 1900-luvun alun porvarillisesta idyllistä aina jatkosodan kylmiin sotatalviin.
