Alkukohta on räätälityötä hölmöön kalkkunateokseen: ihmiset ovat puhekyvyttömiä eläimiä joita ihmisapinat metsästävät ja käyttävät erilaisissa tarkoituksissa! On siis aika huutonaurulle ja sen hyydyttyä myötähäpeälle, mutta Franklin J. Schaffnerin ohjaus, Michael Wilsonin ja legendaarisen lahjakkaan Rod Serlingin käsikirjoitus ja ennen kaikkea John Chambersin mestarillinen, joskin nykymitoilla jäykkä maskeeraus pelastaa kokonaisuuden todelliseksi scifiklassikoksi.
Melkein valon nopeudella kulkeneet astronautit Taylorin (Charlton Heston) johdolla saapuvat kolkolle, mutta maankaltaiselle planeetalle ja huomaavat nurinkurisen tilanteen. Kaulaan haavoittunut Taylor yrittää sopeutua outoon tilanteeseen, yrittää pysyä hengissä ja rakastuu alkuperäisasukkaaseen (Linda Harrison), minkä hän nimeää Novaksi. Ystävälliset simpanssit Zira (Kim Hunter) ja Cornelius (Roddy McDowall) taas haluavat tutkia häntä tieteen nimissä ja arvovaltainen tohtori Zaius (Maurice Evans) taas reagoi ”elukkaan” epätyypillisellä paniikilla. Taylor on yhtäkkiä pelinappula teologisessa ja maallisessa konfliktissa, tieteen ja uskonnon välissä.
Jos John Chambersin velhous loi ulkomuodon, vain näyttelijä voi saada ne elämään ja siinä Roddy McDowall ja Kim Hunter onnistuvat mainiosti. Zira ja Cornelius ovat oikeasti pidettäviä henkilöitä joiden älyllinen uteliaisuus ja käytännönläheisyys voittaa ennakkoluulot ja antaa Taylorille tilaisuuden osoittaa olevansa enemmän kuin miltä näyttää vaikka niin tehden ottaakin suuren riskin ja vetää kaikki vaaraan. Maurice Evans uskonnollisena fanaatikkona ja kiistatta älykkäänä Zaiuksena on pelottavan inhimillinen umpikorva. Hän näkee, mutta ei huomaa ja hänen korvansa kuulevat mutta eivät kuuntele, mutta hän myös tietää heidän uskontonsa peruspilarit ja suojelee niitä kiivaasti. Myös peittelemällä totuutta ja tuhoamalla.
Charlton Heston miehisenä päähenkilönä kulkee pääosan elokuvasta nahkarääsyissä ja takkuparrassa ja Taylor ei todellakaan ole mikään miellyttävä persoona. Hän on karhea, aggressiivinen ja itsepintainen ketku joka ottaa komennon piittaamatta tunteista. Hänessä on kuitenkin pehmeämpi puoli mitä ei paljoa nähdä, mutta se on olemassa ja hän ei missään vaiheessa anna periksi. Vähemmän miellyttävien ominaisuuksien ihailtavia seurauksia. Linda Harrison on kaunis ja mykkä primitiivi joka jollain alkukantaisella tavalla koskettaa yrmeän sankarin luonnetta. Taylorin nimeäminen sankariksi on kuitenkin liioittelua, sillä antisankari on soveliaampi käsite, mutta sekin on väärä. Taylor on ihminen. Sanan hyvässä ja huonossa merkityksessä ja inhimilliset ongelmat riivaavat myös ihmisapinoiden kulttuuria.
Kyseessä on tyly kuvaus ihmiskunnan halusta uskotella olevansa koko maailman herra ja se esitellään välillisesti. Mukana on myös tieteen ja uskonnon ikiaikaista kiistaa mikä ruumiillistuu Zaiusin karheassa olemuksessa ja tietämyksessä minkä seurana ei ole viisautta, vaan pelkkää pelkoa. Kaikilla tavoilla kestävä eepos ja hyvä niin.
