Shoot ’Em Up (2007) vetaisi toimintagenrelle uudet rajat reilusti yliampuvalla ja räävittömän rajattomalla menollaan. Överiksi vedetyt ja visuaalisesti upeat toimintakohtaukset muodostuivat äkkiä elokuvan tavaramerkiksi. Shoot ’Em Upin jalanjäljissä liikkuva Wanted (2008) nosti ilmestyessään kesän adrenaliinimittarin huippulukemiin turboladatulla toiminnallaan. Venäläisen noviisiohjaaja Timur Bekmambetovin ohjaama ruudinkatkuinen mättöpätkä ei turhia arastele vaan hujahtaa talla pohjassa suoraan katsojan alttiina olevaan alitajuntaan, kuin vastaviritetty Mustang.
Kun kyse on toimintaelokuvasta, täytyy elokuvalla tietenkin olla sankari ja ilkeääkin ilkeämpi viholainen. Tässä kohtaa Wanted eroaa tyypillisestä toimintafilkkojen kliseestä, jonka mukaan sankari on aina machomaisen karski naissankari, joka ampuu ensin ja kysyy vasta sitten. Epätavallisen sankarin viitan saa päällevedettäksi elämäänsä kyllästynyt hissukkanössö Wesley Gibson (James McAvoy), joka ei tappaisi kärpästäkään… ainakaan aluksi. Wesleyn elämä junnaa paikoillaan vailla kiintokohtia tai suuntaa, tyttöystävä on pettävä nilkki, paras kaveri täysi kusipää, eikä pomostakaan ole yömyssykaveriksi. Wesleyn elämä saa kuitenkin uuden suunnan, hänen tavatessaan salaperäisen ja mystisen seksikkään Foxin (Angelina Jolie). Kaiken takana on nainen, eikä tämä typykkä ole ihan mikään tavallinen seurapiirikaunotar. Fox johdattaa Wesleyn salaistakin salaisempaan paikkaan, jota hallitsee salaistakin salaisempi Veljeskunta. Broidihuudi on tuhat vuotta toiminnassa ollut salamurhaajien salaseura. Näillä salamurhaajilla on yli-inhimilliset refleksit ja erityiskyky luodin kierrättämisessä. Salaseuran johtaja Sloan (Morgan Freeman) luottaa kohtaloon, ja itse kohtalo haluaa koulia Wesleystä piinkovan tappajan. Vai haluaako? Mitä jos kaikki onkin vain yhtä suurta huijausta?
On ilmiselvää, että Wanted jakaa mielipiteet jyrkästi kahtia. Toinen osapuoli voisi pitää elokuvaa hutaisten tehtynä tusinamättönä ja toinen osapuoli taas piristävän hölmönä, mutta visuaalisesti upeana turboactionina. Kumpi osapuoli on sitten oikeassa? Wantedin tapauksessa kumpikin. Ohjaaja Bekmambetov on ottanut itselleen hieman liian suuren palan kunniakakkua. Jos taidot eivät riitä niin miksi yrittää väkisin? Toimintakohtaukset ovat huoliteltuja ja tyylinsä omaisesti selvästi yliammuttuja. Kuitenkin niistä hehkuu visuaalinen komeus, nopein leikkauksin aikaansaatu vauhdikkuus ja asiallensa uskollinen meininki. Jos katsoja ottaa ylleen turhan realistisen ja pilkkuaviilaavan asenteen, voi Wanted romahduttaa mielenkiinnon täysin. Jos taas asenne on välinpitäämätön ja nauttiva, katsoja voi rentoutua ja nauttia menevästä toimintapätkästä, joka toimii kätevänä aivojen nollaajana.
Ohjaaja Bekmambetovin kokemattomuuden voi huomata suvantokohtia katsoessa. Tässä kohtaa mukaan astuu elokuvan suurin kompastuskivi. Onko täysiveriseen toimintapätkään järkeä yrittää väkisin työntää jotain astetta syvällisempää ajatushömppää tai ylipäätänsä mitään rauhallista ja pohdiskelevaa, jos taidot eivät edes riitä semmoisen luomiseen? Kun elokuva hidastaa tempoa, myös katsoja vaihtaa henkisen mootoriikkapömpelinsä vaihteen kolmoselta tyhjäkäynnille. Yhtä tyhjänkäyntiä on elokuvan suvantokohdat, joissa yritetään luoda jotain syvennystä tarinalle. Henkilöhahmot jäävät pinnallisiksi, eikä katsojalle jää heistä käteen oikeastaan mitään. Päähenkilö Wesley kuulostaa naurettavalta toimintaelokuvan pääsankariksi ja kieltämättä katsojakin tuntee pientä häpeää ja sääliä James McAvoyta kohtaan. McAvoyn epätoivoiset yrmyilme-yritykset eivät ota onnistuakseen ja nössömäinen asenne seuraa miestä koko elokuvan ajan kuin hai laivaa. Angelina Jolien esittämä Fox on tyly pimatsu katkeralla menneisyydellä, mitään muuta katsojalle oikein selvinnyt. Jopa Morgan Freemanin ikihehku tuntuu sammuneen, tai ainakin vanhan pierun paristot pitäisi vaihtaa.
Loppujen lopuksi suvantokohtien vallatessa melkeinpä puolet elokuvan kestosta, jää toiminnalle yllättävän vähän tilaa. Varsinaisia kunnon toimintakohtauksia ei ole tarpeeksi pitääkseen katsojan mielenkiinnon kuvaruudussa, eikä kaljapullon kaulassa. Lohdutukseksi voisi sanoa, että ainakin Wanted sisältää yhden parhammista soundtrack -biiseistä ikinä. Danny Elfmanin The Little Things saa elokuvalle sopivan tunnelatauksen ja tuo elokuvaan sen vanhan kunnon äijämeiningin. Myös muita iskeviä rock-biisejä filkka hyödyntää toimintakohtausten taustoittajana ja ainakin katsoja jammaillee menevästi mukana. Kokonaisuutena Wanted on turboladattua aserallia, joka ei kuitenkaan saa varsinaista ideaansa kuuluville, vaan jää keskinkertaiseksi adrenaliiniluodiksi.
