Teini-ikä on täynnä mahdollisuuksia ja niiden välillä on toisinaan tehtävä valintoja. On päätettävä, mitä haluaa koulussa opiskella, minne jatkaa saadakseen haluamansa ammatin, miten viettää vapaa-aikansa ja keitä ihmisiä tavata. Mahdollisuuksien rajallisuus ei tunnu nykyaikana tulevan juuri missään vastaan, toisin kuin 60-luvun Englannissa. Vuonna 2009 ilmestynyt An Education on suorapuheinen draama 17 vuotta täyttävästä Jennystä, jonka elämä muuttuu hyvinkin yllättäen.
Jenny on tavallinen koulua käyvä tyttö, joka menestyy opinnoissaan ja jolta vanhemmat odottavat paljon. Hän elää pitkälti vanhempiensa toiveiden mukaan, vaikka latinan opiskelun ohessa kuunteleekin ranskalaista musiikkia ja soittaa selloa. Eräänä päivänä hän tapaa huomattavasti itseään vanhemman Davidin (Peter Sarsgaad), joka vie Jennyn täysin uuteen maailmaan. Hän saa nauttia täysin siemauksin taiteen eri muodoista ja pääsee matkustelemaan uusiin paikkoihin, joihin hänellä ei muutoin olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia lähteä kesken kaiken. Aluksi vanhemmat ovat huolissaan tyttärensä päähänpistoista, mutta huomatessaan Davidissa potentiaalia he lämpenevät ajatukselle heidän naimisiinmenostaan. Valitettavasti purppuranpunaiset haaveet eivät olekaan niin helposti toteutettavissa, sillä matkaan tulee mutkia, kuten toki arvata saattaa.
Vaikka elokuvassa kuvataan kahden ihmisen välistä suhdetta, kyseessä ei ole puhtaasti rakkauskertomus vaan nuoren tytön kasvutarina, erityisesti henkisesti tasolla. Jenny näkee, kokee ja muodostaa omia mielipiteitään, eikä pelkää tuoda niitä julki. Hän ei ole aluksi niinkään kiinnostunut miehestä, vaan uusista, mukavista asioista, joita hän pääsee tämän avulla näkemään – samankaltaisuutta on nähtävissä myös tosimaailmassa, jossa ihmiset haluavat tehdä mielekkäitä asioita velvollisuuksista riippumatta. Tätä hahmon kehitystä on helppo seurata, sillä tarina etenee kronologisesti ja asiat esitetään sen suurempia vertauskuvia hyödyntämättä. Valtavia juonenkäänteitä tai erityisen huikeita kohtauksia elokuva ei vaadikaan, sillä tunnelma, dialogi ja pienet yksityiskohdat mahdollistavat hienon katselukokemuksen. Kolme Oscar-ehdokkuutta eivät siis missään nimessä ole turhia.
Elokuvan henkilöt eivät ole mustavalkoisia stereotypioita kaltaisistaan, vaikkakin tietyt piirteet nousevat esiin, esimerkiksi tiukka isä. Päähenkilö Davidin persoonaa tuodaan esiin kuitenkin vähitellen, eikä hänestä tule mieleen tyyppiä, joka kajoaa jokaiseen pikkutyttöön. Omanlaistaan väriä ja koomisuuttakin kertomukseen tuo Davidin kaveri Helen (Rosamund Pike), joka vaikuttaa tyhmältä kuin saapas. Leffan naispuolinen päähenkilö Jenny on jokseenkin lapsekas opiskelija, joka haluaa nauttia elämästä, mutta joka ei toisaalta vielä näe asioiden kääntöpuolta. Näyttelijät tekevät hienoa työtä, sillä he saavat hahmonsa elämään. Taidokkuus näkyy ilmeitä, eleitä ja äänenpainoja myöten, mikä lisää leffan arvoa olennaisesti.
Ajan kuva on ihan onnistunutta – autoista ja vaatteista on helppo päätellä, että ei eletä ihan tässä ajassa. Joitakin yksityiskohtia tulee kuitenkin mietittyä, vaikka kyse saattaa olla vain omista turhistakin pohdinnoista – esimerkiksi Jenny raivoaa täysin huolettomasti omalle rehtorilleen, mikä vaikuttaa sanoinkuvaamattoman röyhkeältä tuohon aikaan. Joitakin pieniä klaffivirheitä myös huomasin, mutta ne ovat niin olemattomia, että eivät onnistu pilaamaan katselukokemusta. Kuitenkin siitä jää puuttumaan jotain, vaikka on vaikea määritellä tarkemmin, että mitä. Elokuvan aihe vaikutti mielenkiintoiselta ja odotin enemmän kuvausta ja kannanottoa nuoren tytön ja huomattavasti paljon vanhemman miehen suhteesta, mutta se jää loppujen lopuksi melko laimeaksi.
