Teuvo Tulio eli Theodor Tugai on varmasti yksi suomalaisen elokuvan – jos ei komeimmista, niin – sykähdyttävimmän näköisistä näyttelijöistä. Hänen kuuman katseensa loimussa tulenarat vaatteet muuttuvat tuhkaksi alta aikayksikön ja erityisesti naisten polvet pehmenevät. Tästä jännittävästä vaikutuksesta käy todisteeksi vaikka tämä Valentin Vaalan ohjaama romanttinen draama, jossa entisajan romanileirien kulttuuri sykkii niin vahvana, että melkein astuu kuvasta olohuoneen puolelle.
Mustalaishurmaaja on ns. triangelidraaman helinää. On nuori ja komea mies (Tulio), jota naiset palvovat, mutta mitä ja kenet mies haluaa, riippuu vain hänestä itsestään. Oman leirin tytöt olisivat lähellä, mutta naapurileirin kaunottaren ottamalla pysyisivät valtapoliittiset suhteet kunnossa. Ja juuri, kun mies tuntee tehneensä oikean päätöksen, hän saa tuta, että toinen mies himoitsee hänen hunajaistaan, eikä namu suinkaan aio pysyä kääreissään, vaan aikoo antautua tuolle toiselle.
Aikalaisyleisölle Mustalaishurmaaja on ehkä ollut uskalias, jopa julkea teos, kuvatessaan avoimesti ilman papin aamenta toistensa kanssa pelehtimään ryhtyviä rakastavaisia. Vielä kauheammaksi leffan lienee tehnyt se, että kaikki ikään kuin ovat melkein kaikkien kanssa ”silleen” – hyyyyyi. Koko komeuden kruunaa Tulion hyökyvä tyyli näytellä. Lopputulos on aikamoista teatteria, mutta ei kuitenkaan täysin huonolla tavalla. Mykkäelokuvalta voi tällaista odottaakin.
Vaalalla on selvästi ollut näkemystä. Hän ja hänen tiiminsä ovat luoneet Mustalaishurmaajasta sellaisen kinemaattisen elämyksen, ettei monikaan kotimainen tuon ajan elokuva sille pärjää. Kuvien sommittelu on kaunista, useimmiten niistä vaikuttaisi voivan saada hienoja stillejä vaikka kontekstin ulkopuolellekin. Lavastus ja puvustus ovat luonnollisesti hyvin hiottuja, vaikka leiritelttojen ulkoinen koko ei näytäkään käyvän yksiin niiden sisäpuolen koon kanssa. Tämä on selitettävissä teknisillä syillä. Esimerkiksi kamerakaluston sijoittaminen pienempään telttaan olisi ollut vaikeaa, mutta ulkokuvia varten pienemmät teltat ovat varmasti olleet kätevämpiä ja huokeampia rakentaa.
Elokuvassa käytetty ponteva näyttelijäilmaisu tekee siitä ajoittain tahattoman huvittavan. Tyyli on kuitenkin siis ajalle ominainen. Restauroidussa versiossa esim. kuvaa ei ole puhdistettu ihan kaikesta vuosien tuomasta röhnästä. Se ei ehkä näytä hyvältä HD-ajan terävöittämällä katseella leffoja tsiigaavalle, mutta muistuttaa katsojaa elokuvan todellisesta iästä ja auttaa mahdollisesti näin katsomaan sitä avarakatseisemmin.
