Pohjoisessa asuvan heimon päällikkö kertoo muistelussaan paitsi maailman romahduksesta kaaokseen myös asfalttisoturi Maxista (Mel Gibson) joka auttoi piiritettyä yhteisöä. Gyrokopterilentäjä (Bruce Spence) yritti ryöstää Maxilta kultaa arvokkaampaa polttoainetta, mutta joutui häviölle ja henkensä pelastaakseen kertoi Maxille piiritetystä yhteisöstä jolla on hallussa kyseistä arvokasta ainetta. Max siis yrittää päästä hyviin väleihin Pappagallon (Michael Preston) johtaman yhteisön kanssa polttoainetta saadakseen ja Humunguksen (Kjell Nilsson) johtamat piirittäjät haluavat sisään ja Humunguksella on valtava kätyri Wez (Vernon Wells). Itsekkäiden tarkoitusperiensä vuoksi Max suostuu auttamaan yhteisöä ja myös tekee niin, mutta menettää lähes kaiken itselleen arvokkaan ja.
George Millerin ohjaama [movie]Mad Max[/movie] oli yllätysmenestys ja kaksi vuotta myöhemmin Miller ohjasi jatko-osan joka veti post-apokalyptisen sivistyksen romahduksen pidemmälle. Anarkia hallitsee liikennettä, henki on halpa ja sivistys on parhaimmillaan ohutta pintakiiltoa. Mel Gibsonin omituisissa rytkyissä vähäeleisesti näyttelemä Max on elokuvahistorian suuria kovanaamoja, mutta hänessä on myös murheellisuuden antamaa syvyyttä. Tarkoituksensa ja elämänsä menettänyt ihmiskuori raapii kasaan seuraavan tilaisuuden ainoastaan koira seuranaan ja suhtautuu yrityksiin olla sivistynyt suorastaan vihaisesti. Bruce Spencen valtava kita toimii koomisempana piristeenä ja vaikka kyseessä on ilmiselvästi post-apokalyptisen itsekäs ja ahne retku on hänessä käytännöllistä inhimillisyyttä.
Kjell Nilssonin naamio ja jylisevä ääni on jyrkkä vastakohta Michael Prestonin hillitylle johtajuudelle missä ei ole suuruudenhulluutta. Näyttelijäkaarti on kulahtaneisuudessa tasaista, joskin puvustuksen remmit, naamarit ja muut vastaavat keljumaisuudet ovat täyudellisessä yhteistyössä murjottujen ajoneuvojen kanssa.
Vaikka näyttelijätyö onkin hieman mitäänsanomatonta on todellisena vahvuutena George Millerin suorastaan inhorealistinen kuvaus post-apokalyptisesta joutomaasta. Karu maisema ja lavastus muodostaa suuren epätoivon taustakankaan mille raakuuden verilöyly maalataan ja kun putkista ja moottorista koostuva ajoneuvo ottaa rekan kanssa puskukisaa ei jäljelle jää muuta kuin haju ja kipeä muisto.
Post-apokalyptisen dystopian merkkipaalu visuaalisessa ja tyylillisessä mielessä vaikka tarina onkin varsin ohut. Kyyninen ja itsekäs, mutta samaistuttavissa oleva traaginen antisankari kruunaa kokonaisuuden.
