Miltä tuntuisi saada tietää että sinulla on vain muutama kuukausi elinaikaa jäljellä, vaikka elämäsi ei ole vielä edes kunnolla alkanut? Tätä asiaa pohtii ”Elämäni ilman minua”. Reilu parikymppinen Ann (Sarah Polley) asuu asuntoautossa kahden pienen tytön ja aviomiehen kanssa. Hän on voinut pahoin joten varaa ajan lääkäriin. Lääkäri, kertoo suru-uutiset; pitkälle edennyt syöpä ja elinaikaa jäljellä parista kolmeen kuukautta, eikä mitään mahdollisuuksia selvitä.
Ann valitsee olla kertomatta perheenjäsenilleen. Hän tekee listan asioista jotka aikoo tehdä ennen kuolemaansa. Tämä lista on elokuvan kantava voima. Ann mainitsee, että vasta listaa tehdessään hän alkoi ajatella asioita ja elämäänsä, tai yleensä ottaen ajatella. On todella surullista, että ihminen alkaa elää elämäänsä vasta sitten kun saa tietää, että kuolee ihan kohta. Annin elämä on siihen asti ilmeisesti vain mennyt menojaan. Mielestäni hän ei edes vaikuta kovin tyytyväiseltä elämäänsä, tai kyllähän hän hymyilee paljon, mutta Annin hahmo on niitä ihmisiä jotka vain sopeutuvat elämäänsä. Lapsiaan hän varmasti rakastaa pyyteettömästi, mutta muita läheisiä ihmisiä hän varman vain kestää. He ovat ärsyttävä dieeteistä rutiseva työkaveri Laurie (Plummer), kaikkea vihaava kyyninen äiti (Harry) sekä tissutteleva huithapeli mies (Speedman), jonka kanssa Ann on naimisissa varmaan vain siksi, että pamahti paksuksi.
Elokuvan aihe on aika poikkeuksellinen. Harmillista ettei toteutus oikein toimi. Mietin, oliko Sarah Polleyn harteilla liian suuri vastuu? Vai oliko hänen roolihahmonsa rakennettu sen verran huonosti, ettei hän itsekään uskonut siihen? Vai oliko vika oli muissa hahmoissa? Uskottavuus nimittäin puuttui aika vahvasti. Tuntui että pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki vain puhuivat repliikkinsä läpi. En nyt ala erittelemään kohtia joissa ohjaus toimi, etten paljasta sisällöstä liikaa. Polleystä tiedän sen, että hän osaa kyllä näytellä. Ehkä hänelle oli laitettu liikaa sanoja suuhun, hän nimittäin puhui elokuvassa melkein koko ajan, joko vuorosanoja tai kertojanäänen muodossa. Hienoimman roolisuorituksen Polley on tehnyt ”The secret life of words” – elokuvassa, jossa hänen työnsä perustui melkein kokonaan hiljaisuuteen. Olin etukäteen ollut varma että Polley tekisi tämänkin roolin hyvin, sillä vaikka hän on aika nuori, niin hän on aina jotenkin ollut ikäistään vanhemman oloinen, ja hänessä on jotain tietynlaista haikeutta. Tästä syystä tulenkin siihen päätökseen, että vika oli käsikirjoituksessa ja ohjauksessa ennemmin kuin hänen näyttelijäntaidoissaan.
Scott Speedman Annin aviomiehenä on ihan tv-elokuvatasoa, tuollainen näytteleminen sopii ehkä Felicityyn, mutta tähän olisi tarvittu enemmän. Mark Ruffalo Annin ”toisena” miehenä selviytyi huomattavasti paremmin, hänen olemuksessaan on jo valmiiksi vähän surumielisyyttä. Myös Deborah Harry Annin äitinä oli ihan mukiinmenevä. Valkoisessa vetyperoksiditukassaan, joka näytti hyvältä ehkä Blondie-vuosina hän on vetää hyvin läpi roolin henkilönä, joka ei ole yhtään tyytyväinen nykyiseen elämäänsä, ja käyttää aikansa muiden syyttämiseen ja peruskyynisyyteen.
Aihepiiriltään elokuva tietenkin oli surullinen, sillä riippumatta siitä onko näyttelijäntyö mistään kotoisin, on surullista jos nuori ihminen kuolee. Toteutus vain on anteeksiantamattoman pintapuolinen.
