Ystävänpäivänä romanttisten tunteiden näyttäminen on ehdotonta ja siksipä kirjoitinkin erityisen rakastavan arvostelun ohjaaja Garry Marshallin kunniaksi. Elokuvaa voisi toki kutsua myös suureksi pettymykseksi ja kliseisimmäksi tekeleeksi, minkä olen pitkään aikaan nähnyt, mutta en sorru sellaiseen. Ystävänpäivä on täydellinen vastalääke 500 Days of Summerin kaltaisille elokuville, jotka pistävät Paris Hiltonia fanittavan kohdeyleisön pään ihan pyörälle epäkronologisella kerronnallaan.
Ystävänpäivän idea on fiksusti pöllitty muutaman vuoden takaiselta Rakkautta vain -blockbusterilta, sillä eihän ikivanhojen elokuvien juonta kukaan muista, ja sitä paitsi sen näyttelijät on jo ”so yesterday.” Elokuvassa seurataan ihmisten tapoja viettää ystävänpäivää ja ilmaista välittämistä toisilleen. Joulukuun sijaan Ystävänpäivä sijoittuu Ystävänpäivään, mikä luonnollisesti selvitetään katsojille jo nimessä, ettei elokuva vahingossa pääsisi yllättämään millään tasolla. Ystävänpäivä ja rakkaus kuvataan tietenkin esikuvien tapaan tosi koomisena juttuna, sillä jos se olisi vakavampaa, katsomoon eksyisi kaikenlaisia tylsiä mustavalkoelokuvia fanittavia kummajaisia, jotka karkottaisivat maksavan yleisön trenditeattereista. Elokuvassa on monen monta hassua vitsiä, jotka nekin on tietenkin ”lainattu” muista teinikomedioista. En mitenkään pystynyt pidättämään riemuani, kun nainen painoi väärää nappia ja juoksumatto lähtikin vahingossa kiihtymään, haha! Lisäksi elokuvasta löytyy myös puolialaston Ashton Kutcher, joka tietenkin yllätetään nolosta tilanteesta, ja rohkea teinityttö, joka puhuu tosi suoraan aikuisille. En ole varma, oliko tytön nimi Juno – jokaikisen hahmon nimi unohtui joka tapauksessa lopputekstien jälkeen.
Komedialliseen puoleen on elokuvassa selkeästi panostettu myös nimekkäissä näyttelijävalinnoissa. Eläimet ovat aina hauskoja ja siksi Marshall onkin kiinnittänyt mukaan Twilighteistä tutun apinan, Taylor Lautnerin, joka tosin nähdään tällä kertaa vaatteet päällä. Greyn Anatomiasta mukaan on saatu Patrick Dempsey, joka tietenkin on elokuvassakin tohtori, ettei katsojan pää menisi sekaisin. Jamie Foxx pyörii taustalla hassuna mustana miehenä, joten elokuvaa ei voi syyttää rasismista. Muista näyttelyn riemukkaista huippuhetkistä voisi mainita Jennifer Garnerin hassunhauskat yllättyneet ilmeet, joita ei ollakaan nähty kuin jokaisessa hänen komediaroolissaan, joten kyllä vielä jaksaa naurattaa! Garry Marshallin tuoreen tutkimuksen mukaan Ashton Kutcher on ”tosi ihku ja söpö”, joten Kutcherin tehtävä elokuvassa on näyttää tosi ihkulta ja söpöltä. Näyttelijöiden vahvoja puolia hyödynnetään muutenkin loistavasti. Mukana on sellaisia luonnenäyttelijöiden helmiä kuin Hector Elizondo, joka näyttelee hienosti näyttelevänsä, sekä ”kävelevä-jauhosäkki-jonka-nimen-unohdin” (Bradley Cooper) ja ”olen-tässä-elokuvassa-koska-toimintaleffoihin-ei-enää-huolittu” (Eric Dane). Miehiseen makuun mukana on Jessica Alba, jonka tissit näyttelevät oikein hienosti aitoja. Mukana nähdään myös Julia Roberts, jonka leveän hymyn selittää se, että hänelle luvassa on jäljeen kuusinumeroinen palkkashekki mitään tekemättä.
Tästä arvostelusta tuli ikävä kyllä Ystävänpäivän käsikirjoitusta pidempi, eikä se mahtunut leffan kohdeyleisön suosimaan twittermittaan. Lopetankin sen tähän ja siirryn takavasemmalle hankaamaan verkkokalvojani raastimella palauttaakseni mieleeni sen tunnetilan, minkä elokuva minulle suurimman osan ajasta tuotti.
