Paikkana on Yhdysvallat, aikana 7.11.2000. Tunnelma on jännittynyt, kun maailman johtava supervalta valitsee itselleen johtajan seuraavalle neljälle vuodelle. Vilkkaan äänestyspäivän ja tiiviin tulosseurannan jälkeen niukka ääntenenemmistö tekee republikaanista puoluetta edustavasta George Bushista voittajan. Vaan jotain mätää on tapahtunut Floridassa. Eri lähteistä annetut tulokset eivät täsmää. Onko maan tuleva presidentti sittenkin demokraattien Al Gore? Tositapahtumiin nojaava laatufirma HBO:n tv-filmi paljastaa toimivana pidetyn demokraattisen järjestelmän kompastuskohdat ja vahvistaa väittämän, jonka mukaan paras poliittinen satiiri kirjoittaa itse itsensä.
Huikaisevalla näyttelijäkaartilla varustetussa elokuvassa USA:n kahden valtapuolueen edustajat käyvät rajuun kamppailuun puolustaakseen totuutta – tai ainakin itselle mieluisaa vaihtoehtoa siitä. Al Gorea ovat presidentiksi puskemassa mm. Kevin Spacey, Denis Leary ja John Hurt, kun Bushia taas tukevat mm. Tom Wilkinson, Laura Dern ja Bob Balaban. Kumpikin osapuoli yrittää kaivaa esiin perusteluja sille, miksi Floridan osavaltiossa tai edes osassa siitä pitäisi järjestää tai olla järjestämättä äänten uudelleenlaskenta, ja pitäisikö se tehdä samojen koneiden kanssa joiden kera se jo kerran tehtiin vai käsityönä. Tulkinnanvaraisuutta asiaan tarjoaa monimutkainen lainsäädäntö ja byrokraattinen helvetti, josta tuntuu olevan mahdotonta löytää puolueetonta osapuolta – omaa mielipidettä tyrkyttäviä instansseja pörrää mediassa harva se hetki, ja kaikki nämä henkilöt on virkaansa nimittänyt joko demokraattinen tai republikaaninne leiri omalla valtakaudellaan.
Laajan keskusvallan pelko on johtanut Yhdysvalloissa siihen, että maailman vaikutusvaltaisin henkilö valitaan yhtä aikaa 50 risteävällä tavalla. Jokainen osavaltio on saanut vapaasti määrittää omanlaisensa vaalilait. Niinpä osoittautuukin, että asiat voivat mennä pieleen niin ennen vaaleja, niiden aikana kuin niiden jälkeenkin. Ehkä ankein osuus Uudelleenlaskennan tragikoomisista ihmettelynaiheista liittyy puutteellisiin valmisteluihin, jotka jo etukäteen varmistavat tuhansien floridalaisten äänten hylätyksi tulemisen tai menemisen väärälle ehdokkaalle. Epäselvät äänestyslomakkeet, epäkunnossa olevat merkintälaitteet ja väärin tulkitut listat saavat vuorotellen hymyn huulille tai kyyneleet silmiin. Vaaleja suunnitellessa molemmat valtapuolueet ovat saaneet äänensä kuuluviin ja yrittäneet puliveivata järjestelyjä itselleen mieluisaan suuntaan. Kammottavinta tosin on se, että dramatisoinnista huolimatta yksikään elokuvan esittämistä tapahtumista ei ole fiktiivinen, vaan täyttä totta. Maailman mahtimiehen valinta oli vuonna 2000 uskomaton farssi, vaikka elokuva esittääkin tapahtumat kuivien faktojen avulla täysin vakavassa valossa, ilman toilailevaa alapäähuumoria tai liioiteltuja screwball-hahmoja.
Elokuva ei edes pyri olemaan täysin puolueeton – tuskin lienee sattumaa että tv-ensi-iltansa raina sai aivan vuoden 2008 presidentinvaalien alla. Päähenkilönä on selkeästi Spaceyn esittämä Ron Klain, ja yleisestikin Uudelleenlaskenta odottaa katsojan sympatisoivan demokraatteja. He ovat asetelmassa altavastaajia, mikä on totta kai elokuvan historiassa ollut se osapuoli, johon katsoja välittömästi samaistuu. Republikaanit sen sijaan ovat tietenkin punaniskaisia oman edun tavoittelijoita tai epäpäteviä säheltäjiä, joille tärkeintä ei ole demokratia ja äänestyksen todellinen tulos vaan se, että he itse pääsevät valtaan.
Poliittisista aiheista kertovat elokuvat voivat jäädä monille katsojille kuivakoiksi tai etäisiksi, mutta tämän rainan lahjakas cast paikkaa tämän ongelman enemmän kuin riittävästi. Lukuisten yksittäisille näyttelijöille sataneiden palkintojen lisäksi leffan saama Emmy-ehdokkuus parhaasta kategoriassa ”Casting for a Miniseries, Movie or a Special” oli kaikkea muuta kuin liioittelua. Kevin Spacey on särmäkäs, karismaattinen itsensä ja vastaleiriä johtava Tom Wilkinson jälleen kerran mies oikeassa roolissa esittämään isokenkäistä öykkäriä. Rauhallisen Spaceyn aisaparina kulkee äkäisesti tekstiä tulittava irlantilaisnäyttelijä Denis Leary, joka täydentää vastaparinsa loistavasti. Lisäbonukset voi vielä antaa aina yhtä luotettavasta John Hurtista, jonka hahmoa on tosin naiivitettu sopimaan vanhan, viisaan ja rauhallisen neuvonantajan rooliin. Rauhoittavan pehmeä-ääninen Hurt on tosin leffassa harmillisen vähän aikaa.
Vaikkeivät suomalaista katsojaa Yhdysvaltain presidentinvaalien järjestelyt tuntuisi paljoa koskettavan, voi elokuvan sanomaa heijastaa myös kotimaahamme. Toimiiko luotettavaksi koettu demokraattinen vaalijärjestelmä kulissien takana sittenkään yhtä oikeudenmukaisesti kuin oletetaan? Jos tämänkin maan lehdistö ehtii murehtia vuorotellen yhden jos toisenkin Lähi-idän tai Afrikan maan epädemokraattisia oloja, osoittaa Uudelleenlaskenta että (tahattomia) epäkohtia saattaa löytyä yllättävänkin läheltä. Toivottavasti Suomessa ei tarvitse odottaa Bush-Gore-asetelmaa vastaavaa vaa’ankieli-ilmiötä ennen kuin (mahdolliset) ongelmat tulevat julki ja noteeratuiksi.
