Sean Penn on kieltämättä hieno tapaus Hollywood-näyttelijöiden joukossa. Yhden kaikkien aikojen roolisuorituksista Menneisyyden otteessa vetäissyt miekkonen on jaksanut protestoida Irakin sotaa antaumuksella, valita osuvia kässäreitä rooleihinsa ja siinä sivussa ohjatakin. Silti mainetta ja mammonaa kosolti keränneen Erämaan armoille -elokuvan jälkeen tulee mieleen, että onko Pennillä ohjaajana yllään jotain maagista Hyvän pojan lisää.
Erämaan armoille perustuu tositapahtumiin ja Christopher McCandlessin (1968-1992) dramaattiseen elämään. Pohjateoksena toimii Jon Krakauerin kirjoittama kirja, joka osaltaan perustuu olettamiin siitä, mitä Christopherille tapahtui tämän tyhmänrohkealla Alaskan reissulla. Penn itse rakensi käsikirjoituksen kyseisen kirjasen pohjalta. Lopputuloksena syntyi siis Into the Wilderness, elokuva, joka kurkottelee vapauden perusoletuksiin Pearl Jamin Eddie Vedderin musan soidessa ja Pennin esitellessä karuja maisemia ja mielenmaisemaltaan vielä karumman nuoren miehen.
Vaikka Erämaan armoille aiheuttaa vielä viikkoja jälkeen katselun kylmäävän tunteen, joka yleensä ottaen kehittyy vain onnistuneimmista elokuvista, ei kahden ja puolen tunnin seikkailu pysy koossa. Paljon jää selvittämättä, paljon heitetään sotkuisena narukeränä mukaan tarinaan ja paljon puolestaan oletetaan tavalla, joka maalaa Christopherin kapinallisesta tarinasta ikävän Holly-kuorrutetun urhean taistelun. Toki on ymmärrettävää, että alle neljännesvuosisadan eläneen miekkosen vähän tunnetusta pakoilevasta elämästä suuren osan täytyy perustua oletuksiin, mutta pahimmaksi esimerkiksi Pennin (vaiko Tuhannen Taalan?) virheistä voi nostaa pakollisen rakkaustarinasälän keksiminen muuten melko tosipohjaiseen elämäntarinaan.
Erämaan armoille vaatii yli kaksi tuntia kestostaan, ennen kuin rohkeuden ja typeryyden välillä poukkoilevasta sankarista todella välittää. Se ei ole roolin vetävän Emile Hirchin eikä hänen ympärilleen kootun taitavan näyttelijäjoukon vika. Tuntuu, että Penn on vain halunnut tehdä oman elämää suuremman tarinansa vapauden tavoittelusta, ja silloin niinkin taitavien näyttelijöiden kuten Catherine Keener tai Marcia Gay Harden potentiaali voidaan jättää käyttämättä. Eikä Hal Holbrookin sinänsä voimakas sivuosasuoritus sekään tunnu Oscar-ehdokaskamalta, joskin kaikki kunnia tuolle 83-vuotiaalle näyttelijälle toki suodaan.
Kaiken kaikkiaan komean kertomuksen lopusta jää siis muovinen maku suuhun. Pennin olisi pitänyt tietää haluaako hän vain kertoa karun pelkistetyn pohdiskelun McCandlessin matkan hämäristä motiiveista, vai sitten sen kyyneliä pursuavan ja massiivisiin mittoihin yltävän Holly-seikkailupaatoksen rakkaus- ja kaipuukäänteillä. Erämaan armoille on nyt jotain sekavankaunista niiden väliltä.
