Millä kriteereillä katsoja valitsee, mitä menee elokuvateatteriin asti katsomaan? Tympeästi yleistäen voidaan todeta nyky-yleisön mobilisoimisen olevan vaikeampaa kuin joskus ennen lähinnä siksi, että ihmiset ovat tulleet laiskemmiksi lähtemään minnekään. Siksipä ”helpoin” keino, jos sellaista ylipäätänsä voidaan tarkasti osoittaa, on tehdä filmi pohjautuen tunnettuun kirjaan, aiempaan leffaan tai vaikkapa näytelmään. Näin valmista yleisöpohjaa löytyy jo valmiiksi. Tietysti aina voidaan myös panostaa miljoonia mainontaan sekä turhan hypen luomiseen, satsata leffan visuaaliseen antiin rutkasti ikään kuin se toisi lisää katsojia – mikä tietysti joissakin tapauksissa voi pitääkin paikkansa – tai houkutella massat teattereihin tuttujen naamojen avulla.
Viimeksi mainittu toteutui omalla kohdallani tehdessäni ex tempore -päätöksen lähteä perjantaina leffaan katsomaan oudosti nimettyä elokuvaa The Best Exotic Marigold Hotel (jatkossa BEMH). Kun mukana ovat sellaiset rouvat kuin Judi Dench ja Maggie Smith sekä herrat Bill Nighy ja Tom Wilkinson, niin yhdistelmä kuulostaa suorastaan houkuttelevalta. Leppoisa draamakomedia Intiaan eläkepäiville suuntaavasta joukosta brittejä kuulostaa ainakin paperilla mielenkiintoiselta idealta.
Elokuvan juoni on oikeastaan jo kerrottu. Seitsemäs brittieläkeläistä lähtee kukin omista syistään Intiaan, Marigold Hotelliin, tarkoituksenaan viettää siellä leppoisia eläkepäiviä. Paikan esitteet eroavat kuitenkin hivenen totuudesta, sillä todellisuudessa miljöö on vielä varsin keskeneräinen sekä rähjäinen verrattuna siihen, mihin tulijat ovat omassa maassaan tottuneet. Joukkio joutuukin, kukin tavallaan, sopeutumaan täysin erilaiseen ympäristöön ja kulttuuriin ympärillään. Tämä prosessi paljastaa itse kustakin erilaisia luonteenpiirteitä ja taustoja. Lopun koittaessa toiset saavat haluamansa, osan joutuessa vielä miettimään tulevaisuuttaan.
Henkilögalleria on kiitettävän monipuolinen ja hienosti käsikirjoitettu. Lyhyehköjen alkuesittelyjen jälkeen hahmoja myös syvennetään mukavasti juonen varrella jolloin heistä paljastuu varsin yllättäviäkin asioita. Silti esimerkiksi Ronald Pickupin Norman ja Celia Imrien Madge jäävät hahmoina hieman etäisemmiksi, eivätkä heidän tarinansa saa yhtä paljon ruutuaikaa suhteessa muihin. Asia ei ole absoluuttisesti negatiivinen, sillä heidän motiivinsa ja tavoitteensa eivät ainakaan henkilökohtaisesti minua kiinnostaneet eniten, mutta asia jäi yhtä kaikki takaraivoon vaivaamaan.
Vanhat konkarit vetäisevät titaaniset roolisuoritukset kautta linjan, eikä ketään voi oikeastaan nostaa toisen yläpuolelle. Maggie Smithin Murielilla on ehkä eniten huumoriarvoa, mutta Bill Nighyn Douglas puolestaan on hahmona useamman tulen välissä. Joka tapauksessa loisteliasta työtä koko kokeneelta kaartilta. Heidän ammattitaitonsa ansiosta jonkin verran poukkoileva käsikirjoitus sekä monimutkaiseksi äityvien sosiaalisten suhteiden kirjo pysyy kasassa. Lisäksi tärkeiden kohtausten tunnelataus toimii heidän osaltaan paremmin kuin hyvin. Päätähtien karisman voi suorastaan aistia kankaan tällä puolen.
Sitten tulemmekin ehkä leffan heikoimpaan osa-alueeseen, nimittäin itse tapahtumapaikkaan sekä sen asukkaisiin. BEMH nimittäin kuvaa Intiaa liiaksi stereotypioihin luottaen, eikä tarjoa katsojalle hetkellisten näyttävien kuvien jälkeen paljoakaan ihmeteltävää. Toisaalta, jos maankuvaus ontuu, samaa voi sanoa hahmoista. Dev Patelin (Slummien miljonääri) esittämä nuori hotellinjohtaja on naamioidusta uutuudenviehätyksestään huolimatta, ainakin minusta, jo ennen monen monta kertaa valkokankaalla nähty rooli. Muutenkaan elokuvan intialaiset roolihahmot eivät oikein kiinnosta kenties juuri hivenen liian tiukkojen lokerointien johdosta. Yleisempi moite on se perin oudoksuttava seikka, miten hyvin monet heistä puhuvat englantia. Ja eivät ne latteat rakkausrepliikit muutu sen paremmiksi, vaikka ne lausuttaisiin intialaisittain murtaen.
BEMH:ssä draamapuoli on selvästi komediaa vahvempi, joskin sitäkään ei tyystin unohdeta tunnepainotteisella loppupuolella. Lisäksi isot pisteet siitä, ettei hauskuus synny överiydellä, vaan ”normaalin” tuntuisissa pikku tapahtumissa. Tapahtumat soljuvat eteenpäin suhteellisen verkkaisesti, uskottavaan dialogiin nojaten. Toiminnan sekä alapäähuumorin ystävät joutunevat siis pettymään tätä leffaa katsoessaan. Eniten tästä saanevat irti vähän varttuneemmat katsojat, teemojen pyöriessä voimakkaasti vanhenemisen/eläköitymisen ympärillä. Vaikka uskon, että muutkin saavat tästä poimittua joitakin ajatelmia. Itselleni ainakin kävi näin.
Yhteenvetona voidaan todeta kyseessä olevan mainio sekoitus draamaa ja komediaa sekä hieno matka tunteiden vuoristoradalla. Tässä elokuvassa juoni todellakin lunastaa sille alussa pedatut odotukset, eikä joka käänne mene sitä helpointa polkua pitkin. Jos haluat nähdä elokuvan, jossa hahmot ovat elävämpiä ja syvempiä kuin useimmissa tapauksissa, katso tämä ihmeessä. Hyvän mielen tuottajanakin BEMH on oivaa materiaalia.
