Guido (Marcello Mastroianni) on ohjaaja, joka on menettänyt kiinnostuksensa uuteen sci-fi -elokuvaprojektiinsa ja kadottanut inspiraationsa. Hän on paennut kylpylään, jossa hän ei saa mielenrauhaa. Federico Fellinin ehkä ylistetyin elokuva on todellakin käsittämättömän kaunis ja piristävä, mutta silti myös syvällinen teos. Tällaisia elokuvia ei enää tehdä.
Elokuvan suola ovat sen kuvankauniit italialaisnaiset, jotka ovat suuressa osassa Guidon elämässä. On vaimo Luisa (Anouk Aimée), jonka kanssa ei mene hyvin. On rakastajatar Clara (Sandra Milo), joka on lapsellinen ja mauton. On unelmanainen Claudia (Claudia Cardinale), joka yrittää rauhoittaa Guidoa.
On sanottu, että tämä elokuva on paras mitä on tehty elokuvanteosta. Elokuvantekoprosessi on sivuosassa. Tämä pikemminkin kuvaa hienosti taiteilijan luomisen tuskaa. Ihminen on subjektiivinen olio ja jokaisen elokuvantekijän täytyy aina tuoda elokuvaan jotain itsestään. Kaikki lähtee tunteesta. Guido painii luomisen tuskansa kanssa ja hakee vastauksia haluista, fantasioista, muistoista, kokemuksista, psykologisesti latautuneista (lue oidipaalisista) unista. Näistä taiteilijat lopulta tuovat elokuvaan tunteen ja se on aina hyvin henkilökohtaista ja tärkeää. Tätä voisi verrata siihen kun Christopher Reeve halvaantui ja alkoi tehdä työtä halvaantumista vastaan perustamalla jopa säätiön. Vain subjektiivisista asioista saa sisällön elämälleen, vain niistä voi saada jonkun tavoitteen, jonka haluaa saavuttaa.
Mutta ei tämä elokuva sovi pelkästään elokuvantekijöille. Se sopii kaikille. Jopa tavallinen työssä käyvä ihminen voi samaistua Guidon ahdinkoon ja siihen miten se voidaan parantaa. Tavoitteella, jonka puolesta tekee niin paljon työtä kuin voi ja joka on aina subjektiivinen.
Elokuva menee eteenpäin kuin ajatustenvirta, paitsi Guidon lapsuudenmuisteloissa, joissa pikku-Guido muun muassa tanssii prostituoidun kanssa, mikä vihastuttaa pappeja. Tajunnanvirtaa ja surrealismia on melko paljon mukana ja puhetta on valtavasti. Mutta pääosassa on silti vaitelias mies, jolle kaikki puhuvat.
8 ½ on syvällinen elokuva, mutta sen syvällisyys on verhottu hupsun pinnallisuuden alle. Fellinin estetiikka on taivaallista, kuin ylistys elämänilolle. 1900-luvun puolivälin mustavalkoinen Italia on hänen näyttämönsä, johon hän on luonut oman ainutlaatuisen tyylinsä, jota ei voi kuin ihailla mykistyneenä. Elokuvaa ei voi pukea täysin sanoiksi, mikä on yksi merkki loistavuudesta.
En todellakaan tiedä miten Fellini on osannut luoda elokuvan, johon rakastuu ja jonka ajatteleminenkin saa pään sekaisin. 8 ½ on trippi, josta kannattaa ottaa kaikki irti ja se on mahdollista jos keskittyy siihen, eikä odota mitään helppoa teosta. Tämä jos mikä on taidetta.
nimimerkki: Nelisilmä
