Provosoivasti tanskalaisen Lars von Trierin uusimman elokuvan julisteessa näemme sanan Antichrist t-kirjaimen muodostuvan naissukupuolen merkistä. En lähtisi silti väittämään Trieriä naisvihamieliseksi, vaan pikemminkin hänen omien kokemustensa takia hänelle on todennäköisesti ainoastaan helpompaa kuvata elokuvissaan naisten kärsimystä.
Toki mistä tahansa tekeleestä löytää kaikenlaisia piilomerkityksiä jos todella alkaa etsimään, mutta niiden merkitys tai merkitsemättömyys olisi hyvä osata tunnistaa ennen noloja möläytyksiä, ja tällä viittaan muun muassa Cannesin elokuvajuhlilla tapahtuneisiin reaktioihin.
Ei ole vaikea uskoa puheita siitä, että Lars von Trier uusimmassa filmissään projisoi valkokankaalle materiaalia omasta ahdistuksestaan. Myös esimerkiksi Roman Polanskilla on oman elämän traumat olleet keskeisenä vaikuttimena kuuluisimpia psyyketutkielmiaan luodessa. Kuten Polanski, myös Trier tarkastelee henkilöhahmojensa sisimpiä pelkoja ammattimaisella antaumuksella. Antichrist on nimittäin kauhuelokuva sanan varsinaisessa merkityksessä, eikä varoituksia peittelemättömästä sisällöstä pidä ottaa kevyesti.
Kokonaisuus on jaettu prologin ja epilogin lisäksi neljään eri osaan: murhe, tuska, epätoivo ja kolme kerjäläistä. Se alkaa jaksolla, jossa näemme pariskunnan harrastamassa seksiä ja toisessa huoneessa heidän pieni lapsensa ihmettelee lumisadetta lelunalle kädessä. Miehen ja naisen ollessa täysin kiinni kiimassaan kukaan ei ole estämässä pienen lapsen kapuamista avoimelle ikkunalle, jonka seurauksena lapsi liukastuu lumisella ikkunalaudalla ja putoaa kuolemaansa. Tämä esitetään kokonaan hidastettuna, mikä lisää riipaisevaa vaikutelmaa ja sitä kuten paria muutakin kohtausta säestää G. W. Händelin kauniit sävelet.
Äiti siis ottaa syyllisyyden taakan niskoilleen tapahtuneesta ja terapeuttimiehensä avulla hän yrittää kohdata pelkonsa parantuakseen. Tämä terapia vaatii matkaa metsän keskellä sijaitsevalle mökille, jossa he lapsensa kanssa joskus vierailivat. Selkeyttääkseen naisen tilaa, mies piirtää paperille eräänlaista pyramidia, jossa pahimmat pelot sijoitetaan sen yläosaan. Naisen alitajuntaa kuoritaan hiljalleen auki pitkillä vuoropuheluilla ja unikuvia tulkiten.
Henkilöhahmojen mielikuvitusta kiihottavat äkilliset tuulenhenkäykset, usvainen metsä ja mökin katolle putoilevat tammenterhot. Jälkimmäinen iskostuu osaksi mieshahmon sielunmaisemaa niin vahvasti, että eräässä kohtauksessa hän näyttää seisovan keskellä suurta tammenterhosadetta. Vastaavanlaisia vertauksia Trier viljelee muutenkin erittäin antoisasti. Elokuva ei missään vaiheessa hävitä autenttista yleisotettaan, vaikka sisältääkin kauhussa tavallisesti tavattavia tehokeinoja.
Trier on jälleen myös uskontojen ristiriitoihin liittyvien ongelmien ytimessä: Miksi Luoja sallii kaiken sen tuskan, kärsimyksen, ahdistuksen ja raakuuden mikä on hänen omalle tuotokselleen, ihmiselle, tyypillistä? Kuka tai mikä ylipäätänsä hallitsee maailmaa? Tulkintatavasta riippuen, Trier vastaa: Häntä ei ole olemassa. Tai ehkä Hänen paikallaan on jokin muu? Harvoin annetaan helposti tulkittavaa vastausta kaikkiin niihin lukuisiin kysymyksiin, joita katsojan päähän herää elokuvan edetessä piinaavasta otoksesta toiseen.
Harvemmin varmaan katsoja suorastaan pelkää katsoa mitä filmi seuraavaksi heittää ruudulle, mutta Antichristin kohdalla tämän väittäminen ei ole mitään turhaa puhetta, sillä se on todella naulitseva, säpsäyttävä ja äärimmilleen vedetty sielunmessu. Lopulta on jäljellä vain omituinen, ehkä jopa hieman helpottunut tunne, kun lisää kauheuksia ei ole enää odotettavissa ja valot syttyvät saliin.
