Ajatuksena vanhojen suurten toimintastarojen kiinnittäminen samaan elokuvaan on varmasti nannaa. Idean toteuttaminen on vähän toista. Jotta leffa miellyttäisi mahdollisimman monia, erityisesti starojen faneja, puhutaan mahdottomasta. Vain henkilö, jolla olisi käytössään a) mainiot suhteet, b) maalaisjärkeä ja c) mukava tukku rahaa, saattaisi kyetä asiassa edes tyydyttävään lopputulokseen. Ottaen huomioon, ettei The Expendablesin kaltainen projekti ole yksinkertainen toteuttaa, eikä mitään toimintaelokuvaa yleensä mennä katsomaan kuin Orson Wellesin parhaita, paremmin Syltty ja kumppanit tuskin olisivat voineet onnistua.
Mitä The Expendables sitten on? Perustason toimintahöttöä, jossa äijät painavat tiiminä kuumiin paikkoihin, kuten rahanahneen ilkiön pieneen saaridiktatuuriin. Siellä jaetaan oikeutta aseiden laulamin aarioin ja rusikoimalla pahat tyypit lihasvoimin taivaallisen oikeuden tuomittaviksi. Ka-blam ja spläts – niin räjähtää rosvomies puolikkaaksi. Huisk ja nnngh-tsh – siinä katkesi murhaajajannun mitätön selkäranka. Kuten 1980-luvulla, Stallonen, Norrisin ja monen muun toimintatähden huippuvuosina, hyvikset saavat The Expendablesissa tappaa pahiksia röykkiöittäin. Siinä hengessä leffan aloittava merirosvoselkkauksista kipinänsä saanut kohtaus antaa ymmärtää, että alamaailman väen kanssa voi edetä vain samoin kuin torakoiden.
Sylvester Stallonen ja Dave Callahamin käsikirjoitus on hyvin yksioikoinen, mitä voi pitää The Expendablesin edustamalle elokuvalajityypille tyypillisenä. Äijien jyrätessä äijiä joku muu ohjaaja kuin Stallone olisi laittanut jonkun yksittäisen naisen kirkumaan siihen viereen, tai muksimaan miehiä miesten tavoin. Mutta, kuten menneen ajan ritarit, Stallone tahtoo esiintyä naista ja tämän unelmaa puolustavana eeppisenä sankarina. Jouset soivat, kuvakulmat korostavat komeutta. Ja eeppisen sankarin unelmanainen ei ole tahdoton inisijä, vaan hyvävartaloinen neito, joka antaa miehen tehdä miehen työn. Sen jälkeen hän saattaa antaa miehen jatkaa sukua kanssaan. The Expendablesissa naiset ovat tismalleen tällaisia motivaattoreita – luonnonkaunis Giselle Itié rauhaa tavoittelevana Sandrana ja Charisma Carpenter kotiväkivaltaa kohtaavana Lacynä.
Vaikka The Expendables kertoo palkkasoturitiimistä, leffasta puuttuvat lähes tyystin väkinäiset koko porukan väliset keskustelusessiot. Eikä sellaisia edes kaivata, sillä tämän tiimin tarkoitus ei ole puhua synnyistä syvistä porukalla, vaan tehdä yhdessä hakkelusta. Toiminnan mäiske jaksottuu mukavasti rauhallisempiin kohtauksiin, joissa yleensä Stallonen esittämä Barney Ross, Jason Stathamin Lee Christmas tai joku pahispomoista (Eric Roberts, David Zayas) juttelee jonkun muun kanssa. Turhia lätinöitä näin lyhyessä leffassa ei juuri ole.
Stallone on valinnut rinnalleen fiksusti Stathamin ikään kuin tasavertaiseksi leffan päähenkilöksi. Kumpikaan ei ole tahollaan monipuolinen näyttelijä, mutta heidät on tästä joukosta helpompi nähdä kavereina kuin esimerkiksi Stallone & Lundgren. Tässä buddyvaljakossa yhdistyvät vanha & nuori, ritari & ritari sekä vähintään keskiverto uskottavuus. Muiden, kuten Arnold Schwarzeneggerin fanit joutuvat ehkä leffaa katsoessa pettymään The Expendables -tiimin rakenteeseen ja siinä sivussa suosikkinsa näkyvyyteen. Jonkun Randy Couturen vähäisempi näkyvyys tuskin tuottaa suurta tuskaa, mutta kun ison Arskan messiaaninen valo saapuu lämmittämään vain yhtä kohtausta, voi se harmittaa. Toisaalta, sitä makeammilta kohtaukseen kirjoitetut läpät maistuvat mitä niukemmin tätä herkkua tarjotaan.
The Expendablesissa kaikki elokuvan näyttelijät pääsevät tekemään oikeastaan sitä, missä ovat tai yrittävät olla tähtikuvansa mukaan hyviä. Mickey Rourke esimerkiksi saa esittää sellaisen liikuttavan monologin, joka tuntuu pulppuavan suoraan miehen omasta sydämestä. Dolph Lundgrenilta vastaava ei välttämättä olisi luonnistunut, joten hän pääsee pesemään Jet Lillä lattiaa. Jet Li – totta kai – pesee sitten vastavuoroisesti Dolpalla kattoa. Kaiken kaikkiaan The Expendables on viihdyttävä toimintapätkä, jossa miehet ovat vanhanaikaisesti kovia äijiä, vaikka räjähdykset ympärillä olisivatkin turhan digiä. Läpät lentävät ja vaikuttaa, että tekijöillä on ollut hyvä fiilis myös kulisseissa. Onhan The Expendables karkean väkivaltainen, eikä se tarjoa lajissaan mitään uutta, mutta hei – miksi yrittää pykätä väkisin jotain uutta ja outoa, kun vanhasta meiningistä kerran tykätään ja sitä jopa haikaillaan?
