Kuoleman mannekiinit on elokuva, jolla voisi heittää vesilintua jo ensimmäisten hämmentävien minuuttien perusteella. Suunnilleen jokaisen pienellä budjetilla kokoon kursitun 70-lukulaisen kauhurainan tavoin tarina nimittäin alkaa tälläkin kertaa tietenkin kohtauksella, jossa joukko nuoria kruisailee kesäisen auringon hellimänä ja vähissä vaatteissa ympäri Texasin syrjäteitä törmäten päämäärättömän matkansa varrella kummalliseen talonrumilukseen. Tietysti tuossa samaisessa rotiskossa muhii kuolettava yllätys – tällä kertaa puskista hyppäävä ”tappaja” vain onkin niin hämmentävä ja kummallisella tavalla hauska, ettei moiselle voi olla nauramatta.
Stephen Kingin suosikkileffaa ei kuitenkaan kannata päästää käsistään tämänkään jälkeen, sillä kaikki edeltävä oli vasta kesyä alkulämmittelyä myöhemmälle kauhistelulle. [movie]Psyko[/movie]n ja [movie=1974]Texasin moottorisahamurhat[/movie] kaltaisista klassikoista ammentava teos keskittyy jatkossa keskellä ei mitään sijaitsevan hylätyn vahakabinetin sekä sen tärähtäneen asukin edesottamusten ympärille. Tuon mystisen kauhugallerian varjoissa nimittäin asustaa matkalaisia metsästävä maskinaama, jolla on hyvin omaperäinen tapansa päästää uhrinsa päiviltä sekä muovata näistä uusia nukkeja loputtomaan kokoelmaansa.
Vaikka Kuoleman mannekiinien kaltainen halpis onkin helposti mennyt useimmilta ohi ihan jo kohtalaisen heikon tunnettuutensa sekä saatavuutensa puolesta, eivät moiset seikat todellisuudessa ole suorassa korrelaatiossa itse leffan laadun kanssa, sillä kyseessä on tietystä kierrätyksen mausta huolimatta mitä nautittavin ja tunnelmallisin vanhan hyvän ajan mysteerielokuva. Yhtenä tekijöiden toistuvana temppuna on selvästi ollut koettaa järkyttää katsojan todellisuudentajua heittämällä mukaan tarkoituksellisen epäloogisia, surrealistisia ja mahdottomia käänteitä kuten itsestään liikkuvia eläviä esineitä ja nukkeja. Tarinan tarkoituksellisia kummallisuuksia ei luonnollisesti edes pyritä selittämään, vaan matkan lopulta päätyttyä yleisölle jätetään tarkoituksella minkä tahansa tasokkaan kauhuelämyksen tavoin mahdollisimman paljon hämmentävää ja häiritsevää pähkäiltävää.
David Schmoeller ja J. Larry Carroll eivät välttämättä niminä useimmille sano mitään, mutta ensimmäinen tunnetaan kotikonnuillaan Luis Buñuelin alaisuudessa ja Alejandro Jodorowskyn rinnalla Meksikossa alaa opiskelleena pitkän linjan teatteriammattilaisena sekä laadukkaan kauhufantasia ystävänä, jälkimmäinen taas aloitti uransa nollabudjetin kauhuleffojen editoijana edeten urallaan myöhemmin käsikirjoittajaksi mm. Star Trek – Uusi sukupolvi sekä [tv]Peter Pan ja merirosvot[/tv] kaltaisiin klassikoihin. Kaksikon rautainen osaaminen huokuu myös Kauhun mannekiinien unimaisesta kuvastosta.
Parasta ja nerokkainta Kuoleman mannekiineissa on sen yksinkertainen perusasetelma: pimeässä ja ahtaassa vahakabinetissa on sellaisenaan ilman väkivaltaakin valtavasti ainesta hermostuttavaan ambienssiin. Schmoellerin elokuvassa kohtaus toisensa perään on vielä tarkoituksella ahdettu täyteen ihmisten muovisia kopioita suoranaiseen klaustrofobiaan asti, lähes jokaisessa kohtauksessa on tukuittain ylimääräisiä silmiä, korvia ja irtoraajoja seuraamassa päähenkilöiden vaiheita. Hienon perusasetelman yhdistäminen Schmoellerin aiemmin mainittuun ainutlaatuiseen unimaiseen kerrontaan saa Kauhun mannekiinit pyyhkimään useimmilla suositummilla kilpailijoillaan lattiaa mennen tullen.
Niin upea elämys kuin Kuoleman mannekiinit onkin, tuntuisi huippulahjakkaan Schmoellerin debyyttiohjaus sekä magnum opus jääneen monelta laadukkaan kauhun ystävältäkin täysin kokematta. Omasta mielestäni kyseessä on huutava vääryys, sillä niin paljon kuin Kuoleman mannekiinit muutamia alan perusteoksia lainaileekin, on tietty kaavamaisuus myös osattu kompensoida rekkakuormallisella omaa vinhaa luovuutta ja persoonallisuutta. Schmoellerin teoksen viimeisessä kohtauksessa nähdäänkin joukko nukkeja ajelemassa kesäisen auringon hellimänä päämäärättömästi pitkin Texasin syrjäteitä Pino Donaggion säveltämän musiikin pärähtäessä soimaan sekä lopputekstien lipuessa pimenevän ruudun poikki. Muovisten nukkejen kansoittama öinen painajaistalo on kuin muuan kansanlaulun Hotelli Kalifornia, jonne pääsee sisään, mutta josta ei ole mahdollista poistua ja jota ei saa hevin mielestään.
