On vuosi 1984. Neuvostoliitto on vielä voimissaan ja kylmä sota käy…noh, kuumana. Sukellusvenekapteeni Marko Ramius (Connery) on saanut tarpeekseen ja päättänyt yhdessä upseeriensa kanssa pyyhkiä kommunismin tomut jaloistaan. Ja mikäpä olisi sen parempi kulkuväline ylittää Atlantti kuin neitsytmatkalleen lähtevä ydinsukellusvene Punainen Lokakuu. Temppu ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen. Moskovassa ei juurikaan lämmetä ajatukselle, miehistöstäkin pitäisi päästä eroon ja asia pitäisi tehdä vielä selväksi amerikkalaisillekin. Punainen Lokakuu kun sattuu olemaan eräänlainen tuomionpäivän ase, ja Lännessä ollaan sitä mieltä että Ramius yrittää palauttaa Amerikan takaisin kivikaudelle. Tässä kohtaa mukaan astuu CIA:n mies Jack Ryan (Baldwin), joka on vakuuttunut Ramiuksen poppoon hyvistä aikeista. Alkaa kujanjuoksu jossa sekä amerikkalaiset että venäläiset jahtaavat syvyyksissä matkaavaa paattia. Liipasinsormet ovat herkässä ja kolmas maailmansota odottaa nurkan takana.
Leffan ilmestyessä rautaesirippu oli romahtamassa, eikä asetelman uskottavuus ole varsinaisesti parantunut vuosien saatossa. Jos tämän jättää huomioimatta, tarjoaa Punaisen Lokakuun metsästys melko rautaisen annoksen vedenalaista toimintaa. Ohjaaja John McTiernan on mies Die Hardin ja Predatorin takaa, ja hänellä on kyllä toiminnan ohjaus hallussaan. Sukelluskohtaukset ovat hienoa katseltavaa ja kameraa liikutellaan antaumuksella. Näyttelijäkaartista löytyy nimekästä porukkaa, ja oikeastaan kaikki ihan Baldwinia myöten hoitavat hommansa kunnialla. Connery nyt silkalla karismallaan varastaa omat kohtauksensa, ja hänen sekä Sam Neillin alussa harrastama venäjäksi haastelu tuo hiukan lisää aitoa tunnelmaa. Tietty kieli vaihtuu melko pian englanniksi, mutta ei tuo menoa haittaa.
Tietyllä tapaa leffan ongelmaksi muodostuu pahviset henkilöhahmot. Tom Clancyn alkuperäisteos on melkoisen tuhti opus, ja sen ahtaminen reiluun kahteen tuntiin elokuvamuodossa olisi ollut täysin mahdoton tehtävä. Ja tässä tapauksessa juurikin henkilöhahmot ovat kärsineet ajan rajallisuudesta. Päähenkilöiden taustoja valotetaan hiukan, mutta mitään varsinaista syvällistä jutustelua leffassa ei juurikaan nähdä. Ja se on harmi, sillä etäisiksi jäävät hahmot tekee tästä hiukan kylmäkiskoista seurattavaa. Ja täytyy suoraan sanoa että McTiernanin rooli tuskin on ainakaan asiaa parantanut. Häntä kun ei varsinaisesti tunneta syvällisten taideleffojen mestarina.
Tekniseltä kantilta katsottuna Punainen Lokakuu on edelleen täyttä rautaa. Pienoismallien ja tietokonegrafiikan yhdistelmällä luodut vedenalaiset kohtaukset ovat todella hienoa katseltavaa, ja vaikkapa hieman vanhempaan Das Bootiin verrattuna ihan eri maailmasta. Jotain hyvää Hollywood-taustasta sentään on. Musiikkipuolella Basil Poledouriksen sinfoniaorkesteria ja 80-luvun syntikkasoundeja yhdistelevä soundtrack on kovaa tavaraa. Pienoinen moite koskee enemminkin yleisesti Paramountin panosta vanhempaan materiaaliin. Kuva on rakeinen eikä äänikään mitään priimatavaraa. Tämä leffa kaipaisi ehdottomasti ehostusta teräväpiirtoformaattiin.
Kaiken kaikkiaan kyseessä tekniseltä toteutukseltaan moitteeton sukellusveneleffa, joka yrityksestä huolimatta jättää tunnepuolella vähän kylmäksi. Vertailu Das Bootiin on turhaa, mutta kyllä tämä silti kuuluu ehdottomasti lajinsa parempiin edustajiin. Tiukka parituntinen rypistys, joka kannattaa ehdottomasti tarkastaa jos tätä ei ole ennen nähnyt. Sanoisin että paras Jack Ryan -elokuva.
