Jotain pahaa tapahtuu… mutta mitä?
Surrealistisen trillerin mestari David Lynch tarjoilee katsojalleen painajaismaisen sekasotkun nimeltä Inland Empire, jossa absurdeilta vaikuttavat elementit kuten Rabbits-kokeilusta tutut puhuvat jänikset, irrallisista repliikeistä koostuvat dialogit ja puolan kielen käyttö hämmentävän useissa kohtauksissa muodostavat hämärän ja epämääräisen kokonaisuuden, joka saa yleisön sietämättömään ahdistuksen tilaan. Eikä kukaan tajua, mikä tässä oikeastaan pelottaa. Muutamissa kohtauksissa esiintyvä, kuulemma murha-aseena käytetty/käytettävä ruuvimeisselikö? Vai odottavaan ”raakaan murhaan” jotenkin liittyvä luku 47, siihen liittyvä kirous? Väkivallan uhkaa on selvästi ilmassa, kuten myös taattuun lynchmäiseen tyyliin vahvaa seksuaalista jännitettä – jotka yhdistyvät seksuaalisen väkivallan uhaksi.
Inland Empire rakentuu lähes kokonaan Laura Dernin roolihahmon ympärille, ja voisi oikeastaan sanoa, että tämä ainakin nimillä Nikki ja Sue tunnettu nainen on elokuvan ainoa todella merkityksellinen henkilö, muut ovat ainoastaan tavallista suurempaa roolia esittäviä statisteja. Mutta tämä henkilö (tai useampi samalta näyttävä henkilö) onkin sen verran vaikeasti ymmärrettävissä, että kyllä hänestä kolmituntisen elokuvan hyvinkin aikaiseksi saa. Ja Dernhän ylittää IE:ssä tyypillisen Oscar-voittajan näyttelijäsuorituksen moninkertaisesti. Neljäkymmentäseitsemänkertaisesti.
Elokuvan juoni on jopa Lynchin mittapuulla pirstaleinen. Edes jossain määrin järjellistä tarinankerrontaa on ainoastaan elokuvan alkupuolella, jolloin Dernin esittämä näyttelijä Nikki saa kuulla tulleensa valituksi ”Suen” rooliin uudessa elokuvassa nimeltä ”On High in Blue Tomorrows”. Hän keskustelee itäeurooppalaisella (puolalaisella?) aksentilla puhuvan naisen kanssa, joka väittää, että elokuvassa tapahtuu vastoin Nikkin luuloa murha.
Hollywoodissa Nikki tapaa miespääosan esittäjän Devonin, (Justin Theroux) joka esittää ”Billyä”. Elokuvassa pääroolihahmojen välillä on vahva eroottinen lataus, mutta Devonia varoitetaan yrittämästä mitään Nikkin suhteen, sillä tämän aviomies ”tietää kaiken”, koska on lakimies. Devon sanoo, ettei muutenkaan ole siinä mielessä kiinnostunut vastanäyttelijästään. Mutta sitten kuvaukset alkavat.
Heti alusta lähtien rajat näyttelijöiden ja heidän roolihahmojensa välillä hämärtyvät, mutta tässä vaiheessa Lynch kuitenkin vielä paljastaa katsojalle, mitä on meneillään. Ennen pitkää Nikki/Sue/kuka-sitten-onkaan hajoaa kuitenkin persoonallisuuksien sirpaleiseksi sekamelskaksi, eikä ainakaan allekirjoittaneella ole enää aavistustakaan, ketä Laura Dern (tai Justin Theroux tai kuka tahansa) milloinkin näyttelee. Vai näytteleekö hän useaa henkilöä samanaikaisesti. Jostain kirouksestakin puhutaan. Se liittyy jotenkin On High in Blue Tomorrowsin puolalaiseen alkuperäisversioon nimeltä ”47”. Pääosien esittäjät murhattiin. Tai jotain.
Henkilöhahmojen identiteettihäiriöthän eivät ole David Lynchin elokuvissa mitenkään harvinainen ilmiö, mutta Inland Empiressä tämä persoonallisuuden hajoaminen viedään äärimmilleen. Siitä johtuva vaikeatajuisuus ja jopa suoranainen sekavuus eivät kuitenkaan tee elokuvasta yhtään sen vähemmän loistavaa. Irrallisilta tuntuvat kohtaukset kietoutuvat uudelleen katsoessa ja tarkemmin pohdiskellessa surrealistiseksi sumuksi, joka on totta kai käsittämätöntä, mutta myös oma täydellinen, psykoanalyyttinen ja unilogiikkaa noudattava kokonaisuus. Lopputekstien aikana ei voi kuin raapia päätään verille ja miettiä, että mitä ihmettä tässä nyt oikeastaan tapahtui, mutta ainakin minulle elokuvassa ovat tärkeintä sen aiheuttamat tunnereaktiot ja tunnelma, ei niinkään sen järjellinen ymmärtäminen.
Inland Empire on painajainen, ja sen loppu puolestaan on se hetki, jona herää omaan huutoonsa ja tajuaa hetken päästä sen olleen vain unta. Että on oikeasti täysin turvassa.
Ahdistus ja selittämätön uhka eivät siltikään koskaan katoa, sillä valemuistot ovat kokijalleen aivan yhtä todellisia kuin oikeatkin.
Inland Empire ei ole mitään.
Se on vain Inland Empire.
Tappava mutta täydellinen.
