Jean-Claude ”Belgian hirmu” Van Dammen uransa alkutaipaleella tähdittämä, legendaarisen Cannon filmsin viimeiseksi viralliseksi julkaisuksi jäänyt Cyborg olisi varmasti paljon mielenkiintoisempi tapaus, mikäli sen ohjaaja (Albert Pyun, jonka meriittilistalta löytyy mm. Steven Seagalin Ticker, sekä Kickboxer-sarjan jatko-osia) olisi saanut toteuttaa elokuvansa, kuten sen alun perin visioi, eli mustavalkoisena, täysin dialogittomana heavy-oopperana. Jossain vaiheessa Cyborgiksi päätyneestä kässäristä piti myös tehdä jatko-osa Dolph Lundgrenin He-man –leffalle, Masters of the universelle, ja ilmeisesti tätä post-apokalyptista tulevaisuudenkuvausta suunniteltiin välillä myös ensimmäiseksi näytelmäelokuvaksi Hämähäkkimiehestä. Rahallisten vaikeuksien ja tuotantoportaan ”mielikuvituksettomuuden” (kuvitelkaa nyt se Damme hevioopperaan!) takia, tai ansiosta, filkasta tuli kuitenkin lopulta tavallisen tunaroitu sci-fi –actionpläjäys, josta ei kieltämättä puutu yritystä, mutta kaikkea muuta sitten senkin edestä.
Filkka kertoo jonkinlaisen ruton tuhoamasta ja rappeuttamasta maailmasta, jossa kummalliset, oudosti Turtles-sarjan rosvot mieleen tuovat pahaakin pahemmat pahikset terrorisoivat kilttejä ihmisiä, ja ”slingerit”, oikeamieliset aseenheiluttajat panevat rosmoja kylmäksi. Juonikuviossa joku robottinaikkonen, jonka mukaan leffa on nimetty ja joka viihtyy ruudussa ainakin kolme minuuttia, pyrkii pelastamaan maailman, ja joutuu heti ilkiöiden vangiksi. Van Dammen esittämä, omista asioistaan huolehtiva slingeri päättää vaihteeksi huolehtia muiden asioista, ja samalla kostaa elämänsä rakkauden raa’an murhan.
Van Dammen repliikit on, ehkä onneksi, karsittu minimiäkin alemmaksi, todennäköisesti siksi, ettei ukko joudu mörisemään karmivalla belgialaisaksentillaan yhtään sen enempää, kuin on ihan oikeasti pakko. Hahmosta on vaikea sanoa yhtään mitään. Kovasti tuo ainakin potkii. Pääpahiksena rellestävä Vincent Klyn örveltää, huutaa ja riehuu kiitettävästi. Miehen puheista ei todellakaan saa selvää puoliakaan, mutta mikäpä siinä. Toivottavasti ei kaverin roolisuorituksia tarvitse enää ikinä katsella missään filmissä, mutta myönnettäköön, että Klyn tarjosi silti parit Cyborgin hauskimmista hetkistä.
Oikeasti laadukasta juttua tällaisilla lähtökohdilla tuskin saadaan aikaan, mutta kuten jo todettu, ei Pyunia kyllä voi yrityksenpuutteesta syyttää. Kuten miehen oopperasuunnitelmakin kertoo, Albert-poju taitaa olla hieman suuruudenhullu kaveri. Kovin suurta ja dramaattista sankari, kasvu –ja ”a man has got to do what a man has got to do”-tarinaa on lähdetty luomaan, mutta kaikki kusee. Visioita Pyunilla on kyllä ollut, mutta juonenkuljetus hukkuu oudosti hyppivään ja täysin sattumanvaraiseen kerrontaan, ja oikeastaan siihen hukkuu kaikki muukin.
Cyborg on rehellisesti ihan hirvittävä elokuva, joka kökköydessään varmasti naurattaa. Kerran. Minkäänlaista uudelleenkatseluarvoa tälle kalkkunalle on vaikea keksiä, päinvastoin kuin niin monille, niin paljon paremmille aikalaisactionmätöille. Myönnettäköön, että se on makeeta, kun Van Damme naulataan ristille, ja ukko potkii ristin poikki, mutta silti. Vuokratkaa so bad it’s good-leffoille varattuun illanviettoon, mutta ostamista en parhaalla tahdollanikaan voi suositella.
