Albert Pyun on elokuvaharrastajalle mitä melkoinen kirosana termin jokaisessa merkityksessä. Oma lapsuuteni meni melkein piloille herran The Wrecking Crewin ja Corruptin ansiosta, joten julmiin aseisiin tarttuminen oli kovan työn alla. Nyt voin tyytyväisenä todeta kävelleeni Helvetin kiirastulen lävitse fyysisesti vahingoittumattomana. Täytyy kuitenkin myöntää, että on tämä Pyunin ohjaustöiden kirkkaimmasta päästä, vaikka vielä ollaan aika helvetin kaukana hyvästä elokuvasta. Tokihan ohjaajan kliseet ovat tässäkin vahvasti läsnä: Ice-T häärii hölmönä mukana ja sata kertaa puhkiläpi koluttu juoni, jossa porukka lahtaa toisiaan Battle Royale –henkisesti jossain isommassa rakennuksessa. Ei hyvää päivää, jos jotakuta ei jo tässä vaiheessa kutittele päästä hetimiten näkemään tätä toimintaelokuvan virtsanpylvästä!
Hieman alle kahden tunnin pituinen tylsä ja ketään kiinnostamaton lahtaaminen alkaa kun Ice-T, joka esittää jonkinlaisen rikossyndikaatin isoa miestä nimeltä Vincent Moonia, kerää yhteen paikkaan lukemattoman määrän ammattitappajia, jotka eivät edes oikeasti ole hyviä työssään. Nämä veijarit laitetaan siis tappamaan toisiaan, kunnes on enää kolme jäljellä ja sinappikuorrutuksena hernekeittoon voittajasakki saa 10 milliä keskenään jaettavaksi. Vai saako sittenkään? Ai kun jännittää, mitenhän tässä käy!
Jos ensimmäisen 30 minuutin sisällä ei tee jo tiukkaa kuunnella elokuvan soundtrackia, niin nostan hattua. ”Black mamba” samba soi toimistossa, autossa, hississä ja ihmisten päässä! Toisaalta tämä melkein pakottaa kuntoilemaan, nimittäin zumbaamaan. Jos hommaan taipuu ja on yhtään kiinnostusta, niin suosittelen ehdottomasti etsimään tämän käsiin. Vaikkakin 70 prosenttia elokuvan melusaasteesta onkin sambaa, soi mukavana piristeenä aina välistä jotain ihmeellistä pornomusiikkia ja lännenelokuva henkistä renkutusta. En muutenkaan pysty käsittämään äänivastaavan aivopieruilua, sillä kokonaisuutena äänimaailma on hirveää kuunneltavaa. Vaikka elokuva onkin halpa, ei pyssyjen ja pesäpallomailojen paukutuksen tarvitsisi näin idioottimaiselta kuulostaa. Voin vain todeta, että Mean Gunsin äänipuoli on myötähäpeällisintä settiä koskaan.
Kun puhutaan elokuvasta, jossa tapetaan toisiaan niin kauan, että lähes kaikki ovat kuolleet, niin pitäisihän katsojaa hieman miljööseen perehdyttää tai edes ainakin samaistuttaa päähahmoihin. Näyttely on sanalla sanottuna perseestä, lukuun ottamatta yhtä varsin karismaattista herraa: Michael Halseyta. Mies esittää Marcusta, joka on selvästi joukon kokenein tappaja ja näyttelijä. Harmi vain, että lahjat menevät täysin hukkaan kun ainoa sälli, jolle on edes jonkinlaista taustaa kirjoitettu, on tyhjäkatse-Lambert. Vaikeahan se on näyttelijän päästää katsojaa pään sisälle jos minkäänlaista taustaa ei ole olemassa, vaan ohjataan vain pomppimaan edestakas sekä ampumaan kaiken mikä vain hengittää. Ikävä tapaus, että ainoa hahmo, josta voisi saada jotain irti, on Lambertin roolihahmo Lou. Miksikäs harmi? Siksi koska se ei jaksa kiinnostaa tippaakaan, sillä se on huonosti toteutettu ja näytelty. Asiahan saattaa toki tulla joillekin yllätyksenä, kun onhan Christopheri muuten aina miellyttänyt jossain määrin. Pääosissa pyörii myös kolme naista; tyhmä Barbi (nimi, mutta varmasti kiteyttää kaiken oleellisen), väärässä paikassa väärään aikaan ollut iäkkäämpi rouva ja seksikkäisiin nahkahousuihin pukeutunut nuorempi ammattitappaja. Näistä eniten pannuun ottaa tämä Barbi, jota päin hemmettiä tulkitsee Tina Cote, joka ylläripylläri myös on Pyunin vakionäyttelijöitä. Barbi on jonkinlainen ilotyttö, tai ainakin kuteet ja eleet ovat sen mukaiset, sillä jatkuvasti pitää purkkaa jauhaa typerästi suu vaahdoten ja sivellä rintoja kuin huonossa pornofilmissä. Kahdesta muusta ei oikeastaan mieleen jäänyt mitään, sillä ovat yksinkertaisesti tasapaksun huonoja esiintymään.
Ei tämä elokuva ihan täysi fiasko ole, sillä löytyy tästä tasan kolme hyvää seikkaa. Ensimmäinen on toimintaleffan perusseikka, eli pitää olla aina parivaljakko, jolta lentää huonoa läppää. Veijarit Hoss ja Crow ovat joitain random-sällejä, jotka yksinkertaisesti tuntuvat kuolemattomilta ja heidän kohdalla sitä sambaa soitetaankin eniten, sillä mikäpä olisi hassuun turpaanvetokohtaukseen paremmin sopivaa kuin reteen letkeä lantiotanssimusiikki. Toinen pikkukiva asia on yksi ainoa kohtaus, jossa kameraa ajetaan mukavasti parin näppärän leikkauksen kanssa, ja arvatkaas minkä musiikkigenren säestämänä. Kolmas hyvä asia on kokonaisuus itsessään. Elokuvan kerronta on ihan tavanomaista, parilla flasbackilla varustettua peruskauraa, mutta kameraa käytetään niin persiilleen, että ei voi kuin vain ihailla. Samaa voi sanoa mukanokkelasta dialogista, joka on hyvin kaukana nokkelasta. Se on vaan tylsää sanottavaa, jolla ei oikeasti ole minkäänlaista pointtia elokuvaan. Pahinta kuitenkin on se, että leikkauspöydällä on selvästi vedetty jotain muutakin kuin viinaa, sillä välillä homma menee aivan saakelin epäselväksi. Muutenkin toimintakohtausten koreografia on kertakaikkisen surkeaa, mikä tekee niistä aivan hemmetin tylsää seurattavaa. Tässä on itse asiassa elokuva, jonka camp-arvoa roimasti olisi lisännyt runsas verellä läträily, mutta nyt ei kaatuneissa sotilaissa näyt minkäänlaisia ampumahaavojakaan. Kaikenlisäksi elokuva osaa olla epäloogisuuden huipentuma, sillä joitain uskomattoman idiootteja ratkaisuja löytyy vaikka millä mitalla, eikä niitä edes yritetä selittää millään tavalla. Itse en ainakaan millään jaksaisi filmin loputtua jäädä tällaisen pökäleen sielunelämää pohtimaan.
