Tuntematon katastrofi on synnyttänyt Vyöhykkeen. Alue on eristetty ja tiukasti vartioitu, mutta huhut siitä että Vyöhykkeellä olisi huone joka täyttää kaikki toiveet innostavat ihmisiä. Heitä opastavat stalkerit ja yksi heistä (Aleksandr Kaidanovsky) saa kaksi asiakasta, Professorin (Nikolai Grinko) ja Kirjailijan (Anatoli Solonitsyn). Kolmikko suuntaa Vyöhykkeelle ja Stalkerin opastuksella he etenevät kohti huonetta. Matka ei ole ongelmaton.
Andrei Tarkovskin mietteliäs, rauhallinen ja visuaalisesti suorastaan lumoava elokuva vihjaa monia asioita. Johtopäätöksissä se on päättämätön ja toivottoman pessimistinen latteudessaan ja lisäksi tuotantoprosessi oli suunnatonta rääkkiä. Visuaalisesti Stalker on kiistattoman upea. Seepialla sävytetty urbaani joutomaa on sivistyneen maailman ilme ja Vyöhyke taas loistaa väreissä ja hiljaisuudessa. Silti mukana on todellista outoutta mitä tavanomaisemmissa ympäristöissä mikä sopii Vyöhykkeen luonnottomaan luonteeseen hyvin.
Matkansa aikana rationaalisuuden kolmikko ponnistelee irrationaalista maailmaa kohtaan. Ympäristönsä kanssa harmoniselle Stalkerille Vyöhyke on suorastaan animistisen kiinnostuksen kohde ja Aleksandr Kadjanovski tekee työnsä hyvin. Itse asiassa erinomaisesti. Stalker ei ole pelkkä opas, mutta hän ei ole myöskään mikään kelmi. Hänen koko olemassaolonsa on syvästi riippuvainen Vyöhykkeestä ja paljon suuremmassa määrässä kuin taloudellisessa korvauksessa ja hän on myös saanut maksaa olemassaolonsa hinnan.
Kirjailijan roolissa Anatoli Solonitsyn loistaa. Kyseessä on kyyninen ja inhimillisesti tarkkaavainen persoona, mikä kuitenkin osoittaa kaikista synkimmän johtopäätöksen koko elokuvassa. Itse asiassa se on niin synkeä ja antiklimaattinen päätös koko tarinalle että se jättää huonon jälkimaun koko elokuvalle, vaikka ehkä kertookin jotain suurta ja merkittävää ihmiskunnasta. Nikolai Grinko Professorina on hieman salaperäisempi, mutta hän on silti samaa merkityksetöntä massaa jonka pelkuruus satuttaa kaikista eniten Stalkeria itseään.
Kokonaisuus kertoo jotain suurta ja merkittävää ihmiskunnasta, uskosta, tarkoituksesta ja luottamuksesta. Valitettavasti antiklimaattisen pessimistinen sävy ei ole sovelias tarinalle jonka pitää kertoa jotain. Tarkovski ei kerro tarinaa, vaan suuren totuuden, mutta hän ei saanut tai ei halunnut siihen elokuvallista lisäsävyä vaan tuo sen esille liiankin totuudenmukaisesti mikä jättää happaman jälkimaun kokonaisuudelle. Aivan kuin tarina jätettäisiin kesken juuri kun se tulee mielenkiintoiseksi, mutta Stalker ei kerro Professorin tai Kirjailijan ongelmista, vaan kutsumustaan toteuttavasta retkusta, Stalkerista.
