Iskevänä alkuna Sean Connery astuu ensimmäisen kerran gunbarrel-kohtaukseen.
James Bondia (Sean Connery) harmittaa, että kaksi hänen virkaveljeään tappanut Jacques Bouvar (Bob Simmons) on kuollut. Silti hän huomaa että Bouvar on kaikkea muuta kuin kuollut ja rajun yhteenoton seurauksena murskaa tämän kurkun hiilihangolla. Rankasti vetävän Tom Jonesin tulkitseman teeman jälkeen siirrytään Pariisiin missä rikollinen salaseura SPECTRE pitää kokoustaan ja sen johtaja Numero 1, pitää yllä myös kuria ja kutsuu karismaattisen silmäpuol Numero 2:n, Emilio Largon (Adolfo Celi) selittämään kunnianhimoinen suunnitelma kiristää NATO-mailta rahaa varastettujen atomiaseiden avulla. Yksi SPECTREN agenteista, kreivi Lippe (Guy Doleman) on englantilaisessa parantolassa, missä myös aina valpas ja naiskauneuden perään oleva James Bond on toipumassa ja sieltä alkaa kiivas ajojahti. Bond ja Lippe ottavat yhteen, varsinainen NATO-pilotti majuri Derval (Paul Stassino) korvataan Angelo-nimisellä (Paul Stassino) kaksoisolennolla ja varsinainen atomiaseiden kaappaus sujuu hyvin ja konemaisesti SPECTRE varmistaa ettei todistajia jää. Piru on merrassa ja James Bond jäljittää yhtä ainoaa johtolankaa, kuolleen Dervalin sisarta Dominoa (Claudine Auger) Nassauhun, törmää Largoon, isoon joukkoon kolkkoja SPECTREN kovanaamoja ja näiden salaileva käytös kertoo että Largo kätyreineen hautoo jotain. Samoin huomaa Largo Bondin varjostuksen ja käyttää viekasta Fiona Volpea (Luciana Paluzzi) apunaan, joskin onhan Bondilla apunaan paitsi käsikirjoittajan suosio myös Q:n (Desmond Llewelyn) laitteet ja CIA:n Felix Leiter (Rik Van Nutter). Lopussa tietysti seuraa iso annos takaa-ajoja, piilottelua, juonittelua, vedenalaista käsikähmää ja tulitaistelua harppuunoin ja lopulta Disco Volante tuhoutuu räjähtävässä tulipallossa, SPECTREn kätyrit ovat kuolleet tai vangittu ja Domino on saanut kostonsa eli paikka raikuvalle James Bondin itsensä teemalle ja lopputeksteille.
Aluksi ensimmäiseksi ja kokonaan kirjasarjan ulkopuoliseksi tarinaksi Pallosalama kieppui tuottajien ja kirjailijan välissä, riitoja seurasi ja lopulta se tehtiin melko paljon kirjan henkeä noudattaen. Elokuvallistaminen tietysti lisäsi visuaalista kauneutta, ihmelaitteita ja mutkia juoneen, mutta meno pysyi silti hyvänä ja ehkä jopa parempana, joskin jotkut oikotiet luovat liian lineaarisen tunteen.
Sean Connery on täysin kotonaan roolissaan ja tuo jopa tiettyä huumoria mukaan. Adolfo Celi tämän vastapelurina on karsismaattinen hahmo, joka osaa olla myös uhkaava, joskin lopussa hahmo rapistuu pelkäksi öykkärikonnaksi ja tämän kivimöykky-kätyrit Vargas (Philip Locke) ja Janni (Michael Brennan) ovat varsin ilmeettömiä ja samaa karkeaa kudosta. Luciana Paluzzi kylmänä ja häikäilemättömänä Fiona Volpena muodostaa vahvan esikuvan myöhemmille pahoille kaunistuksille, joskin Bond itse säästyy tämän tappamisen likaiselta työltä, mikä voidaan laittaa tekoajan syyksi. Silti kyseessä on vahva ja karismaattinen häijyläinen joka petkuttaa myös Bondia itseään, joka kylläkin osaa myös omien virheittensä puolustelun, vaikka käveli suoraan ansaan tai tässä tapauksessa voi sanoa että loikkasi suoraan ansan päälle.
Claudine Auger sinä hyvänä kaunistuksena on siinä harvinainen tapaus Bondeissa, että hän on tarpeellinen Bondin suunnitelmien kannalta ja myös pelastaa tämän pahasta paikasta harppuunapyssyllä, jonka laukausta ohjasi puhdas viha. Hyvää työtä käsikirjoituksesta vastanneilta Richard Maibaumilta ja John Hopkinsilta ja Terence Young ohjaa maltillisesti antaen henkilöiille aikaa kehittyä ja syyn olla elokuvassa, joskin toimintakohtauksissa on hieman hapuilua ja tarpeetonta kaoottisuutta.
Kokonaisuus on yksi tärkeimpiä Bond-leffoja. Siinä on kaikkea mitä Bond-leffa kaipaa. Naiskauneutta, karismaattisia äijänköymyjä, juonittelua, tiukkoja tilanteita ja tietysti onnellinen ja pihistetty atomivoima on antanut lukemattomille roistoille suhteettoman suuren valtin myös muissa Bond-elokuvissa.
