Michael Mannin kiihkeätempoinen Heat (1995) on kerännyt uosikymmenen vierähtäessä pienimuotoista kulttimainetta itselleen. Teosta kehutaan lajityypinsä kiistattomaksi kuninkaaksi ja muutenkin poliisi vastaan rosvo -trillereiden ykkösteokseksi. Arkipäiväistä realismia ja nasevaa sananvaihtoa tarjoava Heat on kieltämättä hieno katsaus rikollisuuden maailmaan, jossa työnarkomaani poliisit painavat roimasti pakkomielteisinä kellon ympäri, samalla kun rikolliset pohtivat yhdessä omatunnon kanssa lähteäkö vielä yhdelle keikalle, kun se yksi keikka saattaa hyvinkin jäädä viimeiseksi. Kaikkea tätä varjostaa liitoksistaan natisevat avioliitot, erkaantuminen perheestä ja yhteiskunnan normeista, kuten myös oman ajatusmaailman romuttuminen ja rahanahneus. Olitpa sitten lain oikealla tai väärällä puolella, puntarin painoyksikkö näyttää samaa lukemaa. Tämä pointti muodostuu tärkeäksi sanomaksi Mannin teoksessa.
Robert De Niron vahvasti tulkitsema rikollispomo Neil McCauley ryöstää elokuvan alussa rahankuljetusauton. Pahaa aavistamattomat vartijat joutuvat epäonnekseen huonoon saumaan, kun yksi koplan jäsenistä katsoo tarpeelliseksi mahdollisten todistajien tappamisen. Sopimattomasta veriteosta kimpaantunut McCauley kohtaa äkkiä rikollisuuden arkipäivän. Jossa huoleton ilmalento setelinippusin ei olekaan niin taattua kuin luulla saattaa. Kun McCauleyn kopla tulee varastaneeksi vielä huumebisneskuvioissa pyörivän liikemies Van Zantin (William Fichtner) rahat, alkaa oma henkikulta olemaan normaalia tiukemmassa. Koplansa kanssa vielä viimeistä suurta keikkaa suunniteleva McCauley tietää, että loppu on lähellä. Riskit ovat korkeat kun koko Los Angelesin poliisiyksikkö yhdessä työnarkomaanisen rikospoliisin Vincent Hannan (Al Pacino) kanssa läähättää verkko kädessä McCauleyn niskaan. Lähteäkö keikalle tienaten rahaa vai jättääkkö lähtemättä tienaten elämän?
Heatin pääenergisyys kompensoituu sähköisen pääkaksikon De Niro & Pacino ympärille. Elokuvan pääteemaa tutkaillaan näiden kahden hahmon kautta. Se, mikä Mannin teoksesta tekee lajityypissään kieltämättä erikoisen on sen vahva syventyminen kahteen henkilöhahmoonsa. Se ei lätkäise poliisia ja rosvoa pöydälle vain käyttääkseen niitä tekosyynä räjähtävälle toiminalle, vaan esittääkseen niiden kautta rikoksen maailman ja kolikon kääntöpuolet. Toki toimintaakin on mukana – vielä hyvin toteutettua sellaista, mutta elokuva on silti enemmän henkilökuvaus kuin toimintatrilleri.
Michael Mann pakottaa katsojan elokuvassaan leikkimään oudolla, mutta ehkäpä jopa todellisuutta heijastavalla ajatuksella. Mitä jos rikollinen ja poliisi, oletettavasti kaksi täysin erilaista henkilöä – ovatkin kahvipöydässä istuessa ja joutavia puhuessa ajatusmaailmallisesti samanlaisia persoonia? Kaksi samanlaista persoonaa, joita erottaa vain eri ammatti ja toimeentulo. Mitä jos poliisimies onkin, huolimatta kaikesta lainpuolustuksesta ja oikeuden varjelemisesta, samalla viivalle rikollisen kanssa? Ja vastakohtana tälle, mitäpä jos rikollinen ei kaikkine pahoine tekoineen paljon eroa poliisien teoista? Mann luo mielenkiintoisen ajatusmaailman kahden erilaisen hahmon välille kiteyttäen sen samalla elokuvan viihdyttävyyteen.
Al Pacino ja Robert De Niro ovat molemmat rautaisessa vireessä. Pacino räyhäten ja riehuen ja De Niro hillittymin ja rauhallisemmin. Pacinon esittämä Vincent Hanna on elämän katkeraa kalkkia narskutteleva poliisimies, kahden avioeron kokenut ja kolmannen partaalla keikkuva yksinäinen sielu, joka on joutunut työssään näkemään paljon paskaa. Rikollisten nappaaminen on muodostunut pakkomielteeksi Vincentille ja myös toimintametodit ovat muuttuneet sen seurauksena normaalia rajummiksi. De Niron McCauley on rauhallinen rikollismies, joka ei uskalla sitoutua, koska tietää, että ”ammattilaisen on pystyttävä jättämään kaikki elämästään 30 sekunnissa.” Kun Vincent ja Neil sitten yllättäen kohtaavat kasvotusten, syntyy jäätävä hiljaisuus ja katseiden vaihto, kunnes jään rikkoo Pacinon legendaarinen kysymys ”Mitä sanot, jos tarjoaisin sinulle kahvit?” Kyseinen heitto korostaa hyvin ajatusta siitä, ettei näitä kahta miestä todellakaan erota muu kuin ammatti.
Koko kahden ja puolen tunnin kestonsa ajan otteessaan pitävä trilleri on melko virheetön kokonaisuus, jossa ainoaksi haittakohdaksi muodostuu laimea ja kliseinen loppuratkaisu. Siitä huolimatta Heat on nerokas trilleri, jossa yhdistyy viihdyttävyys ja asiallisuus. Rikollisuus pelkistetään arkipäiväiseksi ja sitä tarkkaillaan vahvoin ottein ja kysymyksin. Mann on luonut lajityypille virstanpylvään, jota on hankala ohittaa.
