Kolme vuosikymmentä sitten ihmiset haukkoivat henkeään, kun merkittävimpiin elokuvahahmoihin lukeutuva Rocky Balboa asteli valkokankaalle Converseissaan nyrkkejään heilautellen ja elämänviisauksia laukoen. Rocky sai mahdollisuuden otella mestaria vastaan, ja sinnikäs altavastaaja oli kuin luojansa Sylvester Stallone. Mies oli rutiköyhä kirjoittaessaan elokuvan käsikirjoituksen. Moni halusi ostaa tuotoksen, mutta Stallone suostui siihen vain, jos saisi itse näytellä Rockya. Stallonen ja Rockyn menestystarina alkoi.
Rockylle tehtiin viisi jatko-osaa, joista jälkimmäinen tuntui olevan katkera pettymys kaikille. Stallone halusi tehdä vielä yhden osan osoittaakseen, että aina on toivoa, kun jaksaa yrittää. Sen hän teki vakuuttavasti – niin vakuuttavasti, että kyyneleet vierivät poskille. Vielä kerran konkari sanelee elämänfilosofiaa ja osoittaa, mikä elämässä on ratkaisevaa.
Rocky (Stallone) on menettänyt vaimonsa Adrianin, ja Paulie (Burt Young) on ainakin sitä mieltä, että Rockyn pitäisi pystyä päästämään irti. Poika Robert (Milo Ventimiglia) taas on onneton, koska hän joutuu elämään isänsä varjossa. Päivästä päivään Rocky pyörittää vaimonsa mukaan nimettyä ravintolaa, ja elää sinne saapuvien ihailijoidensa kautta. Lopun ajan hän vierailee hautausmaalla ja vanhoissa tutuissa paikoissa. Kuvio muuttuu, kun televisiossa esitetään tietokoneottelu animoitujen Rocky Balboan ja hallitsevan mestarin Mason Dixonin (Antonio Tarvas) välillä. Yleisö innostuu, ja kipinä tarttuu tietysti myös Rockyyn. Tarinassa vaikuttaa myös Marie (Geraldine Hughes), Rockyn vanha tuttu, joka on oppinut elämää sitten ykkösosan.
Tarina on syvällinen ja koskettava, inhimillinen ja innostava. Stallone onkin keskittynyt nimenomaan tarinaan ja elämänfilosofiaan. Treeniepisodi jää lyhyeksi, mutta dynaamisuudessaan se on erittäin toimiva. Ottelu on totta kai elokuvan kohokohta, ja se luo onnistuneesti viimeisen silauksen mahtavalle elokuvalle. Stallonella on ihmeellinen taito kirjoittaa viihdettä, jossa on ajatusta. Nyrkkeilyllä on symbolinen merkitys: Rocky inspiroi katsojaa uskomaan itseensä ja tekemään sen, mikä tuntuu oikealta, olemaan sinnikäs ja etsimään elämälleen tarkoituksen. Rocky sanoo elokuvassa, ettei kyse ole siitä, kuinka kovaa isket, vaan kuinka kovat iskut voit ottaa vastaan. Vahvuus ei ole sitä, että menestyy helposti, vaan sitä, että kestää elämän iskut, ja seisoo lopulta omilla jaloillaan itseensä uskoen. Rocky kehottaa katsojaa olemaan oman elämänsä sankari.
Elokuvan tekninen puoli on hyvällä mallilla. Stallone on myös ohjannut elokuvan, eikä häntä juurikaan voi moittia. Leikkaukset ovat paikoitellen turhankin nopeita, mutta ottelussa tyyli puree kovaa. Valaistuksella on saatu ihmeitä aikaan, ja elokuvan värimaailma näyttää upealta. Kukaan ei voi väittää, että Rocky Balboa olisi samaa vanhan toistoa, sillä Stallone on tuonut elokuvan uudelle vuosituhannelle. Filmikuvaa on tietyissä kohdissa muokattu tietokoneella, ja taustalla soi ajoittain hip hop. Musiikki ei ole yhtä arvokasta perintöä kuin kahdessa keskimmäisessä osassa, mutta esimerkiksi ottelun aikana kuultava musiikki nostaa kuitenkin tunnelmaa niin, että katsojan selässä aivan varmasti kulkee väreitä.
Elokuva on tehty lämmöllä ja rakkaudella erityisesti faneja ajatellen, sillä siinä vilahtelee tuttuja naamoja, ja aiempiin osiin viitataan pienilläkin seikoilla. Rockyn tarina on koko ajan kulkenut käsi kädessä Stallonen elämän kanssa. Nyt kun Rocky astuu viimeisen kerran kehään, tuntuu se haikealta.
Stallone itse on aina ollut sitä mieltä, että hänen uransa on ollut pelkkää alamäkeä Rockyn jälkeen. Se oli hänen huippunsa, mutta voisi todeta, että hän on yltänyt siihen jälleen. Tällä kertaa huipulla ei välttämättä tuule.
nimimerkki: minna
