Mamoru Hosoda, we meet again! Aikamme animen johtotähden uusin onkin ollut parin muun vastaavan teoksen tavoin mielessäin ties kuinka kauan, mutta varsinainen toimintaan ajava motivaatio Mirain kaltaisen leffan arvosteluun vain on loistanut vuodenpäivät poissaolollaan. En tiedä johtuuko edellinen peräti omista ennakkoluuloistani ja tämän hetken suosikkini ylle asettamistani kohtuuttomista odotuksista, mutta Hosodan uusin satuseikkailu ei vain ole etukäteen viisaria väräytellyt edes taannoisesta Oscar-ehdokkuudesta ja animeväen hehkutuksesta huolimatta. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, joten…
Miraita on kutsuttu monessa lähteessä ohjaajansa teoksista kaikkein ”pienimmäksi”, muttei (kirjoittajasta riippuen) suinkaan vähäisimmäksi. Mittaahan tällä on noin puolisen tuntia vähemmän kuin ohjaajansa elokuvilla yleensä, eikä itse ydintarinassakaan ole kyse mistään elämää suurempien voimien mittelöstä, vaan perijapanilaiseen tapaan hyvin yksinkertaisesta fantastisesta perhetarinasta. Käytännössä edellinen tarkoittaa, ettei menoon ole oikeastaan eksynyt ohjaajalle tyypillisiä loppupään harmittavia suvantokohtiakaan, vaan paketti on kerrankin mukavan tiivis ja sopusuhtainen.
Kuitenkin on sanottava, että Mirain tarina lieneekin sitten Hosodan teoksista sitten helposti kaikkein heppoisin ja epämääräisin: Pikkupojan perheeseen sattuu tulemaan upouusi pikkusisko – ja siitäkös isoveli itkun tirauttaa. Suurin osa itse tarinasta seurataankin poikasen fantastisia päiväunia sekä pienen mestarin kiukuttelua vanhempiensa kanssa milloin vaatteista, milloin leluista. Satumaisissa osioissa matkataan ajassa eteen- ja taaksepäin, opitaan samalla ymmärtämään perheenjäsenten sielunelämää sekä tavataan teini-ikäiseksi kasvanut sisko tulevaisuudesta.
Ilmeisesti maestro Hosoda on tarkoittanut omaperäisen satuelokuvansa herttaiseksi kuvaukseksi lapsen pyrkimyksestä ymmärtää perhettään ja paikkaansa maailmassa, mutta itseäni toistuvasti kiukutteleva päähenkilö onnistui lähinnä ärsyttämään, eikä kovin sekavista mielikuvituksellisemmista aineksista ollut kaikessa hämmentävyydessään toisen puolikkaan pelastajaksi. Ehkä olen vain vähän vanhanaikainen ja henkisesti kalkkeutunut, mutta en varsinaisesti ole koskaan pitänyt pienistä lapsista tarinan päähenkilöinä, sillä pienet lapset eivät varsinaisesti ole koskaan persoonallisuuksina kovin kiinnostavia, näillä ei ole koskaan mitään kiinnostavaa sanottavaa tai annettavaa, eikä ansioitunut Hosodakaan ole kyennyt tätä kupletin perimmäistä sudenkuoppaa täysin kiertämään.
Toisin sanoen joudun taas uimaan reippaasti vastavirtaan koko maailman hypettäjiä, sillä vaikka Mirai luokkaa ”ihan kiva” onkin, ei se yllä kyllä missään mielessä keskitasoa paremmaksi animeleffaksi edes vaisuhkolla keskimääräisellä nykytasolla – Hosodan itsensä aiemmasta tuotannosta nyt puhumattakaan. Toivottavasti maestro vain malttaisi jatkossakin pitää mahtipontisemmatkin visionsa yhtä luonnollisen tiiviinä turhia venyttelemättä, ja kasassa voisikin olla genressään jotain oikeasti upeaa ja kaunista.
