Kun elokuva päätyy ensimmäisillä sekunneillaan zoomaamaan naisen paljaita jalkoja svengaavan musiikin soidessa, on melko varmaa, että kyseessä on Quentin Tarantinon elokuva. Näin voi olettaa ainakin kärjistetysti. Death Proofin kohdalla tarantinomaisuus varmistuu viimeistään tutun tiukan sanailun alkaessa. Ja sitten (vauhdikas) meno onkin yhtä leffanannaa.
Suomessa osituksen kouriin joutuneen Grindhouse-leffan Death Proof -osa on siis Tarantinon kuudes kokopitkä coolistelu. Tällä kertaa Q voi ylpeänä esittää letkeän ilmapiirin lisäksi myös aidon tarinan – ei toki edelleenkään turhan monimutkaisen, mutta kuitenkin sellaisen, joka rikkoo perinteisen simppeliyden ja hämmästyttää parissa kohtaa. Roskaleffaesikuviensa palasia yhdistellessään Tarantino kurkottaa korkeammalle kuin kertaakaan aiemmin jo valmiiksi laadukkaassa filmografiassaan.
Neljä vuotta aiemmin (tekoveri)roiskittu Kill Billin avausosa jätti olon melko kylmäksi, kakkososa sen sijaan puhui, paasasi ja musisoi itsensä takaisin uskottavuuksiin jättäen taasen kovimmat actionistit kaipaamaan höpöhöpöä. Siksipä onkin ihastuttavaa, että nyt roadmovien lailla paahtava tarina sisältää paitsi kauniita naisia, hyvää musiikkia, viikonloppufiilistä huokuvan sanailun ja toimintasegmenttejä, mutta myös tämän kaiken tasapainossa. Tarantinon vauhtia pursuavissa visioissa kun itse punainen lanka on välillä kadota kaiken innon ja eteenpäin puskemisen tieltä. Stuntman Miken Chevy Novan ote asfalttiin sen sijaan on pitävää ja vauhti suorastaan tappavan kovaa.
Yksi lukuisista asioista, joissa Tarantino ei tunnu koskaan epäonnistuvan, musiikkivalintojen ohella (April March lopputeksteissä on musertavan hienoa!), on casting. Kerta toisensa jälkeen elokuva-alan supernörtti nostaa seksiä, vauhtia ja sanailua pursuvien visioidensa myötä jo unohdettuja varjoja staroiksi (taas unohdettavaksi huonojen leffojen myötä). Death Proofin kohdalla leffa lyö ruudulle läjän chicksejä viikonloppua viettämässä ja onnistuu repimään maksimaalisen viihdyttävyyden voiman niin Rosario Dawsonin sylitanssista kuin stunttikimma Zoe Bellin harvinaise(n vauhdikkaa)sta isommasta roolista. Yhtälailla Rose McGowan, jonka lööppietuliite voisi olla superseksikäs, tunnetaan pikemminkin tusinaleffojen harmaana sivuosaleidinä, eikä niinkään vahvaa panosta tarjoavana tähtösenä. Vahva naisosaaminen tarjoaa myös pikimustaa huumoria (mm. irvailemalla Mary Elizabeth Winsteadin enkelinkasvoisuudelle) ja miesperspektiiviä edustavat lähestulkoon yksistään vahvan pääosan vääntävä Kurt Russell sekä pikkuosassa visitoiva Tarantino itse.
Death Proofin hienoin saavutus on se, että se ei ole vain voimakkaita positiivisia mielikuvia simppeliäkin simppelimmän, hataran juonilangan varassa, vaan nimenomaan kaikki ne laatuosaset yhdessä. Se tekee pahaisesta räkälästä suuren oopperalavan vahvuisen kerronnan miljöön. Se tekee normaalisti vain nättiä pintaa tarjoavasta naislaumasta tiiviin, näyttävän ja osaavan ryhmän. Se tekee huolettomasta arpisesta kummajaisesta yllättävän ja kiinnostavan friikin, kantavan voiman. Se tekee sylitanssista taidetta. Kylmästä kuumaa. Roskasta kyytiinsä poimivaa huumaa. Niinkin laimeasta asiasta kuin massiivisesta takaa-ajosta toimivaa puuhaa. Samalla se muistaa viitata terävästi lukuisiin innoittajiin ja Tarantinon omaan tuotantoon. Ja muistuttaa, että parhaat leffat syntyvät todella silloin, kun tekijät ovat koko sydämestään mukana.
