Jos on luullut nähneensä elokuvien maailmassa mitä erikoisempia tappajia, voi miettiä vielä kerran uudestaan. Rubber on elokuva telekineettisiä voimia omaavasta murhanhimoisesta autonrenkaasta. Mr. Oizona, kokeellista konemusiikkia vääntävänä artistinakin tunnettu ranskalainen Quentin Dupieux tarttuu tähän järjettömältä kuulostavaan aiheeseen toisena elokuvaohjaustyönään. Mielenkiintoni elokuvaan heräsi peruskonseptinsa vuoksi, mutta yllättäen Rubberin alta paljastui muutakin kuin pelkästään absurdilla idealla rullaavaa b-luokan mättöä.
Rubberin päähenkilönä seurataan Robert-nimistä autonrengasta, joka herää keskellä autiomaata ja tulee tietoiseksi pystyvänsä räjäyttämään asioita tahdonvoimalla. Pian ympäriinsä rullailtuaan se rupeaa vaanimaan kiinnostuneesti nuorta naista posautellen matkalla niin eläimiä, kuin ihmisiäkin. Pelkästään tällä idealla Rubber olisi pitkänä elokuvana mahdollisesti hyvinkin yksipuolinen hauskasta lähtökohdasta huolimatta. Kiintoisan elokuvasta tekee se, että tappajarengasta ympäröi aivan erilainen kehysjuoni, joka rikkoo hämmentävästi ns. neljännen seinän katsojan ja elokuvan välillä. Periaatteessa tätä elokuvaa katsoessa sinua muistutellaan kerta toisensa jälkeen katsovasi vain elokuvaa, jossa ei ole järkeä.
Hämmennystä tulee vastaan useampaankin otteeseen, kun katsot elokuvan sisällä ihmisjoukon katselevan ja kommentoivan samaa elokuvaa, jota juuri katsot. Rubber on siis periaatteessa elokuva, jossa on samanaikaisesti meneillään oma meta-tasonsa. Vielä kun näiden kahden hahmot sekoittuvat paikoittain keskenään omalaatuisen symboliikan siivittämänä, voi naurahdella ihmetellen useaan otteeseen. Absurdiuden alta voi löytää paikoin jopa nerokasta sanomaa nykypäivän elokuvakatsojia riistävästä elokuvateollisuuskoneistosta.
Vaikka Rubber onkin melkeinpä oma taide-elokuvansa naamioituna b-elokuvaksi, löytyy siitä kuitenkin miellyttävää roskaleffaestetiikkaa. Karu miljöö, musta huumori ja verisesti räjähtävät klyyvarit pitänevät genrefanit tyytyväisenä. Tekele on myös hyvin hienosti kuvattu ja esimerkiksi autonrenkaan itsestään liikkumisen toteutuksessa on jopa aidosti ilahduttavaa kekseliäisyyttä. Menoa siivittää leffan ilmeeseen sopiva soundtrack, josta vastaa ohjaaja Duipeux itse Mr. Oizo-aliaksensa alla yhteistyössä Justice-yhtyeen Gaspard Augén kanssa.
Alle puolitoistatuntisesta kestostaan huolimatta Rubber on paikoin tylsänpuoleinen ja laahaavakin. Useita kohtauksia olisi voinut tiivistää huolella ilman niiden pointin katoamista. Omaperäisyydestään ja rohkeasta kokeilevuudestaan huolimatta myös elokuvan seuraaminen osoittautuu välillä hankalaksi, sillä toistuvasti juuri perustarinaa seuratessa katsoja irtaannutetaan paikoin ärsyttävästikin elokuvan todellisuudesta siihen, että kyseessä on vain fiktiota. Ehkä sitä salaa olisikin halunnut katsoa vain komediaa kumirenkaan murhaputkesta.
Jos siis vielä odotat vilpittömästi pelkkää autonrenkaan johtamaa verenlennätystä, kannattaa lähestyä Rubberia varauksella. Muussa tapauksessa kannattaa ehdottomasti kokeilla, mihin tämä hieman erilainen elokuvakokemus sinut vierittää. Katseluelämys on hajanainen ja kaukana täydellisyydestä, mutta se on silti oudolla tavalla erittäin palkitseva ja paikoittain jopa hymyilyttävän fiksu. Mikä parasta – käteen ei jää elokuvan loputtua pelkästään tyhmänhauskan idean tarjoamaa höhötystä, vaan myös elokuvaa ympäröiviä, mietintää vaativia teemoja. Ne jos mitkä tekevät Rubberista ehdottomasti uusintakatselun arvoisen.
