Yksi omaperäisimmistä naamiosankareista teki kaivatun ja seikkailuntäytteisen paluun 90-luvun lopulla. Z-merkkejä mielellään raapusteleva Zorro saapui valkokankaille, muhkeampana kuin koskaan. Zorron naamiota voidaan pitää aikansa merkkiteoksena. Elokuva kertoo hahmon tarinan tietyllä vakavuudella, mutta pilke silmäkulmassa.
Ikääntynyt Don Diego De La Vega (Hopkins) alkaa etsiä uutta mantelinperijää Zorro-viitan kantajaksi. De La Vega vannoo kostoa Monterolle (Wilson), joka aikanaan murhasi tämän naisen ja kaappasi tämän Elena-tyttären. Potentiaalisin (ja ainoa) ehdokas tähän vaativaan tehtävään on kuitenkin alkoholisoitunut ja vähän simppelin oloinen rosvon retku Alejandro (Banderas), joka puolestaan kantaa kaunaa veljensä murhanneelle Kapteeni Lovelle (Letscher). Koston tie on kuitenkin kuoppainen, kun tunteet ja intohimo astuvat mukaan peliin.
Zorron naamiota vie eteenpäin juurikin kyseisen hahmon ympärille rakentunut historia. Tarina pistetään katkolle hetkeksi, jotta hahmojen kemia alkaa varmasti toimia katsojankin silmiin. Rohkea, mutta tässä tapauksessa toimiva temppu toimii. Menetetty puolituntinen korvataan jälkeenpäin otteessaan pitävillä ja viihdyttävillä toimintajaksoilla. Aidot stuntit upeasti lavastetussa ympäristössä takaavat viihtyvyyden. Autojen ja pyssyjen sijaan, toimintakohtaukset tehdään miekat kalisten ja hepoilla ratsastaen. Liiallisuuksiin ei kuitenkaan sorruta, sillä kyseessä on silloisen K-8-luokituksen omaava seikkailuelokuva. Ohjaajalla ja näyttelijöillä on ollut selvästikin intohimoa ja mielikuvitusta toteuttaa tarina perinteisin konstein, sillä tietokonetehosteita ja stunt-miehiä näkyy todella vähän kuvioissa.
Näyttelijäsuoritukset osuvat nappiin, sillä karismaattinen Hopkins ja charmikas Banderas hoitavat hommansa loppuun asti tyylillä. Banderasin hahmoon tehty humoristisempi lähestymistapa pitää paketin kasassa, tylsimmissäkin kohdissa. Dialogi toimii hauskoissa, ja vakavammissakin otoksissa, joissa Hopkinsin pokerinaamaa käytetään arveluttavan tehokkaasti. Läpimurtoroolinsa tehneen Zeta-Jonesinkin voi sanoa olleen varsin lahjakas, seksikkyydestään huolimatta.
Äänimaailma on terävän taidokasta ja olennainen osa elokuvaa. Musiikki avaa uusia maailmoja kuvaston ympärille. Menevä flamenco- musiikki terästää varsinkin miekkailu-kohtauksista entistä jykevämpää katseltavaa.
Ohjaaja Martin Cambellin urakehitystä on ollut mielenkiintoista seurata. Hän on saanut monet näyttelijät kansainväliseen kuuluisuuteen teoksillaan. Ohjaaja saa näyttelijöistään kaiken irti, mitä irrotettavissa on. Hän tietää näyttelijöiden kyvyt, eikä pelkää ottaa riskejä. Hahmoihin syventyminen liiaksi lienee tarkoituksellista, mutta paikoin myös puuduttavaa. Keskimäärin kahden tunnin elokuvia ainoastaan tehnyt mies saisi katsojista enemmän irti jättämällä pätkistään edes 10- 15 minuuttia leikkauspöydälle. Alku/keskikohta/loppu-kerronnasta liika pituus imee mehuja pois.
Zorron naamio sai aikanaan minut valtaansa. Nykyään, kun supersankareita syntyy kolme vuodessa, tätä katsoessa tulee miellyttävän nostalginen tunne. Tunne, jossa vanhat arvot pätevät vielä. Kyseessä on sankaritarina, joka mitataan tunteilla ja teoilla eikä tunteina ja tehosteina. Tämä on seikkailu-elokuvien parhaimmistoa, joka uppoaa perinteitä kunnioittavaan katsojaan.
