Howard Bealen(Peter Finch) elämä on lopussa. Mies lukee uutisia UBS-yhtiön leivissä, mutta alhaisten katsojalukujen vuoksi hänet aiotaan potkaista pois ulos, kylmään julmaan maailmaan ja tilalle palkataan jokin uusi ja parempi. Howard aikoo kumminkin räväyttää vielä yhden kerran ja miljoonien katsojien edessä hän uhkaa itsemurhalla seuraavan viikon lähetyksessä. No, varmaan voi arvata mitä tapahtuu? Moraalinvartijat pillastuvat, johtajat raivoavat ja kansa haluaa lisää. Simpsakka suunnitteluosaston jäsen Diana Christensen(Faye Dunaway) haistaa hitin ja pian Beale räyhää joka viikko samaan aikaan kansalle maailman mätäpaiseista. Now that`s a good television..
Ohjaaja Sidney Lumet on iskenyt todella hyvin elokuvallaan aiheeseen, joka on vielä yli 25 vuottakin todella pinnalla. Missä menee median moraali? Onko tuolla väellä minkäänlaista etiikkaa? 70-luvulla Vietnamin sodan aikana kaikki lähettimet pursusivat kuvia pienistä lapsista, jotka juoksivat tietä pitkin Vietcongin ja jenkkien välillä etsien turvallista paikkaa ja nytkin aina jokaisen epäinhimillisen teon tapahtuessa uutisemme näyttävät shokeeraavia kuvia twentyfour-seven. Ja kaikkein parasta on toimittajien järjen käyttö. Sitä ei nimittäin ole. Tapahtui mitä tahansa niin heti kuuluu kysymys ”Miltä nyt tuntuu?” Ei ole väliä menetitkö perheesi terrori-iskussa, vai selviydyitkö kouluammuskelusta niin ne eivät yskinkertaisesti tiedä miltä sinusta tuntuu. Janoiselta? Väsyneeltä? Hilpeältä? Iloiselta? Katuvalta? Uupuneelta?
Lumet`n kerrontaa täydentää oivallisen taidokas näyttelijäkaarti, joista eniten loistaa Peter Finch vi**uuntuneena ja henkisesti epätasapainoisena uutisankkurina, jota tukee Faye Dunawayn.. Voisiko sanoa verenhimoinen mediatyöläinen. Mukana ovat myös veteraaninäyttelijä William Holden ja tuolloin uransa nousukautta elänyt Robert Duvall. Jokainen vetää roolinsa niin kuin ammattimainen näyttelijä voi tehdä. Ei voi valittaa. Koristeena kaiken päällä on Ned Beattyn pelottavan tyyni TV-pamppu, jonka maailmankuva on kaikkea muuta terveellinen.
Kasvot Kuvaruudussa on hyvin erikoinen elokuva. Se ei sorru liikaan moralisointiin vaan antaa Bealen puheiden hoitaa tämän asian. Se rullaa nopeasti, muttei liian nopeasti asiasta toiseen eikä pureksi yhtä asiaa liian kauan. Siitä löytyy syvä yhteiskunnallinen sanoma, mutta se on myös erittäin viihdyttävä. Tästä yhdistelmästä on jostain syystä tullut erittäin vaikea saavutettava elokuva-alalla. Tätä voisi oikeastaan kutsua elokuvataiteen seisovaksi pöydäksi. Jotain löytyy jokaiselle. Kaksi tuntia kuluu pelottavan nopeasti ja kun loppukliimaksi räjähtää kasvoille niin sitä miettii, mutta hyvässä mielessä: ”Tässäkö se nyt oli?” Vaikka aluksi ennakkoluulojeni ansiosta luulinkin tämän olevan jokin puuduttavaakin puuduttavampi draama, jossa isot kihot höplättävät siitä mikä on soveliasta telkkarissa ja mikä ei, niin olisin mieluusti tahtonut nähdä lisää.
Tällaista oli siis yhteiskuntakritiikki ennen Moorea.. Vau.
