Näyttelijätär Brittany Murphy ei ollut väärässä todetessaan eräässä haastattelussa, että ”Sin City tulee muokkaamaan elokuvahistoriaa, pidit siitä tai et.” Näin todellakin on. Niiltä osin filmi on rinnastettavissa aikaisempien vuosikymmenien klassikkofilmeihin, kuten vaikkapa Howard Hawksin Scarfaceen (1932), Sam Peckinpahin Hurjaan joukkoon (1969) ja Don Siegelin Likaiseen Harryyn (1971). Kukin näistä pläjäyksistä sai aikanaan rajua kritiikkiä aikaansa nähden hirvittävästä väkivaltaisuudesta, ja kukin näistä elokuvista jakoi katsojien mielipiteet jyrkästi kahtia. On toki jokaisen oma asia, pitääkö näistä elokuvista vai ei, mutta kukaan ei voi kiistää niiden suurta vaikutusta elokuvaan taiteenlajina.
Ja aivan sama homma koskee Sin Cityä. Vaikka siinä on paljon vanhaa, ja vaikutteet näkyvät, siinä on myös paljon jotain uutta, jotain, mitä ei kankaalla olla ennen nähty. Kun Sin Cityä, sen sanomaa ja sisältöä alkaa analysoimaan, tajuaa, että filkka on puhtainta väkivaltaviihdettä vuosiin. Mutta samalla teos vie väkivaltaviihteen aivan uudelle tasolle, jalostaa lajityyppiä kertaheitolla enemmän kuin se on jalostunut kymmenessä vuodessa. Rodriguez ja Miller näyttävät, että myös viihteellinen leffa voi olla elokuvallisesti erinomainen, sillä visuaalisuus, leikkaukset ja kuvaus ovat huippuluokkaa. En mene sanomaan, että on hyvä ratkaisu kuvata elokuva kokonaan studiossa ja luoda taustat tietokoneella, mutta en sano sitä huonoksikaan ratkaisuksi. Sen verran tyylikäs Sin Cityn visuaalinen ilme on. Ja jotta viihteellistetyn väkivallan inhoajat eivät heti pakenisi, mainittakoon nyt, että Sin City näyttää väkivallan, koston ja tappamisen seuraukset karusti, eikä puolustele hahmojensa ratkaisuja juurikaan.
En jaksa paasata kappalekaupalla siitä, kuinka uskollinen pläjäys on sarjikselle, sillä siitä on puhuttu jo kyllästymiseen asti, ja tyydyn vain toteamaan, että on hienoa, että Rodriguez todella siirsi sarjakuvan kankaalle, eikä vain tylysti napannut tarinaa ja hahmoja. Mutta sen kautta pääsenkin kätevästi käsittelemään ohjaajan omistautumista työlleen. Vaikka Sin City tosiaankin on sisällöltään viihteellinen, on se kaukana valtavirtakamasta. Tästä kertoo jo se, että Robert Rodriguezille oli niin tärkeää saada toiseksi ohjaajaksi sarjakuvan luoja Frank Miller, että hän erosi elokuvaohjaajien liitosta, joka hyväksyy elokuvalle vain yhden ohjaajan (niinpä, only in America…). Tämän takia Rodriguezia ei koskaan voida palkita parhaan ohjaajan Oscarilla. On se vaan niin väärin.
Väkivalta elokuvassa on raakaa, epärealistista ja tauotonta. Ja ultratyylikästä. Sin City tapahtuu sarjakuvamaailmassa, eikä epärealistisuus näin ollen haittaa, varsinkin, kun se on vedetty tarkoituksellisesti yli. Ja kuten todettu, Sin City ON todella raaka, mutta ammuskelu ja nyrkkitappelut tuskin järkyttävät ikärajan paikkeilla kieppuvaa tai sitä vanhempaa katsojaa, onhan sitä nähty ennenkin. Räiskimisen tyylittely on elokuvantekijälle ehkä ongelmallisinta ja vaikeinta toiminnan kuvaamisessa. Perinteinen tusina-action puuduttaa katsojan heti alkuun, mutta xXx:n kaltainen tyylittely tylsistyttää katsojan vielä nopeammin. Sopivasti, persoonallisesti ja hyvin tyylitelty väkivalta (mielellään ilman mässäilyä) palkitsee kuitenkin katsojan hyvin.
Mutta Rodriguez ja Miller ovat onnistuneet tässäkin loistavasti. Sin City on episodielokuva, ja runsaan väkivallan tyyli määrittyy käynnissä olevan episodin mukaan. On sinäänsä mielenkiintoista, että vaikka jokainen episodi sulautuu hienosti elokuvaan ja sopii siihen kuin nyrkki silmään, on jokainen episodi silti hieman erityyppinen. Pätkä, jossa Mickey Rourken esittämä Marv rankaisee rakastamansa huoran tappajia sadistista tyydytystä saaden, on kaikista sarjakuvamaisin, groteskein ja vinoutunein episodi. Clive Owenin, Rosario Dawsonin ja Benicio Del Toron tähdittämä pätkä, jossa ulkopuolinen mies yrittää estää sotaa mafian, ilotyttöjen ja poliisin välillä on Tarantinomainen, löpinää ja räjähdysherkkiä tilanteita sisältävä jakso, joka kirvoittaa katsojasta jopa useat, hieman arveluttavat naurut (”Hey! Look, it went straight trough me!”). Vaan entäpä episodi, jossa vanha, sydänvikansa kanssa kamppaileva poliisi Hartigan yrittää pakkomielteisesti pelastaa pikkutyttöä pedofiililtä?
No. Kyseessä on elokuvan ehdottomasti paras episodi. Se on tyylikkäin, karuin, ilottomin ja rankin, sekä henkisesti että fyysisesti. Vannoutuneelle film noir-fanille tällainen on suoranaista karkkia. Pätkä on paljosta velkaa esim. Humphrey Bogartin filmeille, ja sen voikin nähdä kunnianosoituksena kyseisille pläjäyksille. Bruce Willis (kyllä, jälleen krapulaisena ja sänkisenä) heittää yhden elämänsä rooleista päättäväisenä Hartiganina, jolle vain Nancy (kuvankaunis Jessica Alba) merkitsee jotain. Niin synkkää, niin kaunista.
Tähtikaarti on kova. Bruce Willis, Mickey Rourke, Josh Hartnett, Benicio Del Toro, Jessica Alba, Michael Clarke Duncan, Elijah Wood, Rutger Hauer, Clive Owen, Alexis Bledel jne. Viimeksi noin paljon tähtiä nähtiin varmaankin jossain 1960-luvun megasotaspektaakkelissa. Mutta päinvastoin kuin nykyään usein käy, starat eivät vie tilaa toisiltaan eikä kukaan varasta koko showta. Casting on tarkkaan harkittu ja hipoo täydellisyyttä, kukin näyttelijä sopii rooliinsa ja hoitaa hommansa vähintäänkin hyvin. On liikuttavaa nähdä, ettei Mickey Rourken ainoaksi maininnan arvoiseksi elokuvaksi ja roolisuoritukseksi jäänyt Lohikäärmeen vuosi. Myös Michael Madsenin vilahtaminen kankaalla tekee vaikutuksen.
Useita nykykatsojia inhottaa töllöttää mustavalkoisia filmejä. Meikäläisestä mustavalkoisuus tuo 80% tapauksista elokuvaan enemmän tyyliä, kauneutta ja teoksellisuutta. Elokuvien ei pidäkään olla kuvauksia oikeasta elämästä, ja mustavalkoisuus usein lähinnä lisää elokuvallisuutta. Niin tälläkin kertaa. Tämän varmistavat myös säästellen ja harkitusti käytetyt satunnaiset värit siellä täällä. Veren valkoisuus hieman kummastuttaa, musta olisi saattanut olla parempi ratkaisu. Oli miten oli, Sin Cityn visuaalista ulosantia ei voi hehkuttaa tarpeeksi.
Sin City on hemmetin hieno toimintaelokuva kuorrutettuna taiteellisilla ansioilla, kovalla äijäenergialla ja vahvoilla naishahmoilla, jotka eivät jää toiseksi äijien kanssa tapellessa. Kyseessä on elokuva, jota joko rakastaa tai vihaa. Kertoakseen kumpaan ryhmään kuuluu, pitää pläjäys itse nähdä. Kokeile. Saatat yllättyä.
