Vaikka pääosia näyttelevät amerikkalaisten suosikkikoomikko Steve Carell, naisten lemppari Channing Tatum ja Hulkina parhaiten tunnettu Mark Ruffalo, ei Foxcatcher ole komedia. Foxcatcher ei ole edes hyvän mielen elokuva. Sen sijaan kyseessä on karu, synkkä ja haudanvakava kuvaus painijaveljeksistä ja yksinäisestä miljonääristä, mitä ei tee helpommaksi se seikka, että tarina perustuu tositapahtumiin.
Tämä yksinäinen miljonääri on Amerikan rikkaimpiin sukuihin kuuluva John du Pont (Carell), joka ottaa yhteyttä vuoden 1984 olympiavoittaja Mark Schultziin (Tatum) ja kertoo haluavansa tämän ja veljensä Dave Schultzin (Ruffalo) painijoukkueeseensa. Du Pontin omistamissa harjoitustiloissa voisi harjoitella vuoden 1988 Soulin olympialaisia varten.
Elokuvan suola on ehdottomasti sen eriskummalliset hahmot, joista John du Pont on ehdottomasti elokuvan mielenkiintoisin. Hän on sekä inhottava että mysteerinen, mutta katsoja tuntee lähinnä sääliä surullista hahmoa kohtaan. Steve Carell, joka yllättää näyttelytaidoillaan, tulkitsee loistavasti traagista du Pontia. Miehen eleet ja ilmeet ovat vähäisiä, mutta sopivat täydellisesti karmivalle hahmolle.
Eniten ruutuaikaa saava Mark Schultz on du Pontia suuresti ihaileva, amerikkalaisen unelman perässä oleva mies, jolle todellisuus tulee karulla tavalla ilmi; amerikkalainen unelma ei olekaan sitä, miltä se aluksi vaikutti. Channing Tatum näyttää Carellin lailla osaavansa näytellä vakavasti. Aiemmin lähinnä popcorn-rainoissa kökösti näytellyt Tatum tulkitsee hyvin naiivia ja yksinkertaista Markia, vaikka Carellin tasolle hän ei nousekaan.
Hieno tunnelma jää hahmojen jälkeen päällimmäiseksi elokuvasta mieleen. Kuten aiemmin todettu, ilmassa on jatkuvasti uhkaava ja synkkä tunnelma, jonka ohjaaja Bennett Miller on taitavasti luonut. Valaistus on juuri sopiva ja musiikki (tai pikemminkin sen vähäisyys) lisäävät synkkää ilmapiiriä. Tietyssä mielessä myös juonen hidastempoisuus luo painostavaa tunnelmaa. Tapahtumille annetaan tilaa tapahtua, jolloin uhkaavuus paisuu entisestään.
Foxcatcher ei ole napakymppi, mutta siitä on vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa. Millään osa-alueella ei ole niin suurta ongelmaa, että siitä tarvitsisi erikseen rokottaa pisteitä, mutta Foxcatcher ei tee emotionaalisesti niin suurta vaikutusta, että se nousisi mestariteokseksi. Joka tapauksessa kyseessä on taitavasti tehty kuvaus surullisesta tarinasta ja surullisista ihmisistä.
