Lapset osaavat olla julmia, Kauhun Kuningaskin tietää sen. Ensimmäinen Stephen King -valkokangasversiointi vuodelta 1976 kertoo uskovaisen äitinsä vallassa elävästä ja syrjäytyneestä Carrie-tytöstä, jota elämä ja ikätoverit potkivat päähän. Perinteisenä yliluonnollisena elementtinä toimii niinkin mielenkiintoinen aihe kuin telekinetiikka. Joskaan se ei missään vaiheessa nouse tarinoinnin pääaiheeksi.
Brian De Palman yksi kehutuimmista ohjauksista alkaa ovelasti: alku tyttöjen pukuhuonekohtauksineen tuo mieleen jonkun aivan toisen alan elokuvan. Onneksi mikään virnistelevä Dietrich tai putkimies-Hans ei astele sisään, vaan siitä elokuva siirtyy Carrien elämän kuvailuun. Carrien äiti on taas yksi huima ja julma naishahmo lisää Kingin tuotannossa. Täytyy myöntää, että kiihkouskovaisessa Margaret Whitessa on maksimiannos toimivaa ja pelkoa luovaa voimaa. Taustalla häärivä naisope Collins toteuttaa hänkin astetta kovempia opetusmetodeja, eli kovia naishahmoja piisaa.
Carrie itse ei ole niin kova, hän kulkee selkä kumarassa, hiukset rasvaisina ja pälyilee epävarmana pahaa maailmaa. Oscar-ehdokkuuden roolistaan saanut Sissy Spacek onnistuu luomaan Carriesta tynnyrissä kasvaneen ja kaiken kyseenalaistavan tyttösen, joka on sisältä aivan samanlainen kuten kaikki muutkin. Jos ei siis lasketa sitä pikkuriikkistä telekineettistä kykyä, jolla on kiva suuttuessaan heitellä puukkoja. Tai vaikka polttaa rakennuksia.
Sitä paremmaksi Carrie muuttuu, mitä pidemmälle se etenee. Ja nyt puhutaan siis leffasta, samanniminen tyttö ei muutu paremmaksi, vaan pikemminkin oman äitinsä hylkäämä tyttö alkaa pienimuotoisen teurastuksen. Päätöstanssiaisten ns. sianverikohtaus ansaitsee ison erikoismaininnan. Kyseessä on yksi vaikuttavampia kohtauksia ikinä, ja katsoja todella laitetaan odottamaan vääjäämätöntä. Musiikkisovitukset ja kameranliike suorastaan kiusoittelevat katsojaa ja sitten kun alkaa tapahtua, äänimaailma hiljenee kunnioittamaan Carrien tuskaa ja vihaa. Arsi nostaa hattua Brian DePalmalle.
Välistä ei-niin-pelottava-mutta-oih-niin-vaikuttava leffa pursuaa selittämättömiä outouksia (aka kingismiä). Toisaalta mitä sitä turhaan telekinetiikkaa selittelemään, kun Spacek ja etenkin ikimuistoisen sivuroolin tekevä Piper Laurie vievät show:ta eteenpäin vaikka yksin. Ja onhan se liekehtivä loppu kaikessa kummallisessa synkkyydessään jotain niin uniikkia, että täytyy yhtyä Margaret ”Ensimmäinen synti oli yhdyntä!” Whiten kommenttiin ainakin puolittain: Ainakin Carrie elää lopunaikoja, vaikka kukaan muu ei eläisikään.
Tiivistettynä: ei-pelottava, mutta taidokkaasti tehty trilleri parilla unohtumattomalla kohtauksella. King- ja De Palma -faneille mustC.
