Yksi kaikkien aikojen elokuvakliseistä on se, että Pariisiin sijoittuvan elokuvan annetaan ymmärtää sijoittua Pariisiin näyttämällä Eiffel-torni. Jokainen voi toki itse päätellä miten tarpeellista tämä olisi elokuvalle, jonka nimi on Midnight In Paris, mutta Woody Allen vie homman vielä pidemmälle: elokuva alkaa liudalla postikorttimaisia otoksia Pariisin tunnetuimmista nähtävyyksistä ja turistiystävällisimmistä aukioista tyypillisen, mutta ärsyttävän turvallisen perusranskalaismusan luodessa romanttiset sävelensä taustalle. Tästä siirrytään varsinaiseen tarinaan, jossa tulelva aviopari Gil (Allenin maneereja jopa tuskastuttavan tarkasti kopioiva Owen Wilson) sekä Inez (ärsyttävyydessään täydellinen Rachel McAdams) ovat Pariisissa Inezin vanhempien bisnesreissun myötä ja sattumalta tapaavat hänen ystävänsä Paulin (Michael Sheen) ja tämän vaimon Carolin (Nina Arianda). Pian kirjailijana itsensä elättävän boheemin romantikon Gilin ja pedanttisen, kulttuurisella tietämyksellään kopeilevan Paulin välille syntyy jännite tavalla, jota ei kerronnallisesti voi pitää kovin hienovaraisena. Tähän saakka koko elokuva on varsin suoraviivaisen dialogin varassa, joka ei terävyydeltään pääse lähellekään Allenin parasta, jolloin koko homma tuntuu joltain b-luokan Linklater-kopiolta.
Onneksi sitten tapahtuu käänne. Gil päätyy vahingossa 20-luvulle, jossa tapaa aikansa suuria taiteilijoita, kuten Hemingwayn, Fitzgeraldit, Picasson ja niin edelleen. Elokuva saa oman identiteettinsä, ja samalla dialogi muuttuu hieman paremmaksi ja ennen kaikkea kiinnostavammaksi. Taitelijoiden karikatyyrit ovat hulvattomia, esimerkiksi Hemingwayta näyttelevällä Corey Strollilla ei meinaa pitää pokka ja Salvador Dalia näyttelevä Adrian Brody näyttää hahmoltaan niin paljon, että pelkästään sen takia koko elokuva on katsomisen arvoinen.
20-luvun Pariisissa Gil tapaa Picasson mallin, Adrianan (Cotillard). Syntyy luonnollisesti romanssi, ja Gil alkaa yhä voimakkaammin elää kaksoiselämää: päivät hän viettää nykypäivän Pariisissa kirjoittaen, inspiroituneena yöretkistään, jotka hän viettää menneisyydessä. Hän päätyy elämään unelmiensa kaupungissa unelmiensa aikakudella ja seurustelemaan kauniin naisen kanssa, hänellä on ystävinään kaikki ihalemansa taiteilijat, joilta hän jopa saa palautetta töihinsä. Kaikki on täydellistä ja tätä korostaa Pariisin kauneutta esiin tuova naiivin romantisoiva kuvaus. Tätä romanttisuutta maustaa leikkisä vinksahtaneisuus ja hyvin allenmäinen kulttuuriviittausten kyllästämä, mutta kotoisa filosofisuus. Allen näyttääkin onnistuvan käyttämään vahvuuksiaan ja luomaan kiehtovan ja nokkelan elokuva, jonka perinteinen romanttisen elokuvan kaava tekee siitä lähestyttävän kenelle tahansa, mutta jonka ainutlaatuisuus erottaa sen massasta…
…kunnes saavutetaan loppuhuipennus. Yhtäkkiä Gil oivaltaa, että menneisyyden haikailu ja ihannointi ei johdakaan mihinkään. Jokainen aikakausi katsoo ylöspäin menneisyyteen, kykenemättä välttämättä arvostamaan omaa aikaansa ja näkemään sitä tulevaisuuden ihailun kohteena. Tämän oivalluksen esittäminen tapahtuu jälleen hämmentävän suoraviivaisesti. Jää hämmentynyt olo: näinkö kiehtovalta näyttävän elokuvan Allen teki vain todetakseen tuon? Pintakiiltoisesta elokuvasta on vaikea löytää mitään piilotettua tai syvällisempää jujua. Onko Midnight In Paris tehty jopa liikaa suuren yleisön makuun? Elokuva jättää tympeän fiiliksen. Nokkelasta ja lämminhenkisestä elokuvasta haluasi pitää enemmän, mutta se ei vaan tunnu nostattavan niitä ajatuksia ja fiiliksiä, jotka tekisivät siitä hyvän elokuvan.
Sitten tajuan jotain. Jokin ei täsmää. Kuka on Woody Allen? Elokuvantekijä? Kyllä. Taiteilija? Kyllä. Minkälainen taiteilija? Postmodernisti. Miten postmodernisti voi rinnastaa oman aikakautemme kaikkiin muihin, vaikka meidän ajassamme taite on marginalisoitunut ja pirstaloitunut tavalla, joka tekee siitä lähes vertailukelvottoman ennen nuorisokulttuurin syntyä tuotetun taiteen kanssa? Tästä oivalluksesta syntyy ristiriita, joka nostaa elokuvan vinksahtaneisuuden aivan uudelle tasolle. Yhtäkkiä alan muistaa yksityiskohtia, jotka saavatkin elokuvan näyttämään hyvin omituisesta näkökulmasta tehdylle postmodernille hupailulle tai jopa satiirille. Esimerkiksi alun postikorttikuvat ovat banaalissa kliseisyydessään oikeastaan ironisia, kun niitä katsoo tietystä vinkkelistä. Kohtaus, jossa Gil pääsee osoittamaan tuntemustaan Picasson eräästä maalauksesta Paulille ja vaimolleen on mahtava relativistinen läppä. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä on elokuvassa muutenkin valtavasti metaa, joka on ripoteltu juuri sellaisella hienovaraisuudella, jonka puutteesta sitä aluksi syytin. Elokuva onkin yhden aikamme merkittävimmän postmodernistin uusi postmoderni tuotos, joka yrittää peittää oman postmoderniutensa täyttämällä itsensä perinteisellä Pariisi-kuvauksella ja 1920-luvun taiteella ja taiteilijoilla. Voiko postmodernimpaa enää ollakaan?
Lopulta siis löysin kuin löysinkin sen jujun, joka saa minut pitämään elokuvasta. En kiellä, etteikö teoriani ole tavallaan kaukaa haettu ja mahdollisesti vain tekosyy minulle pitää leffasta. Ei leffa toki täydellinen ole, enkä vieläkään sanoisi dialogin olevan Allenin parasta tasoa. Mutta pidin elokuvan maailmasta todella paljon, ja vaikka Wilsonin näyttelyssä olikin jossain määrin ärsyttäviä maneereja, on häntä ylipäätään todella vaikea vihata. Halusin kovasti pitää elokuvasta, ja lopulta löysin perusteet siihen. Taide on siitä hieno asia, että jokainen kokee sen eri tavoin. Elokuvassakin Gilin aikamatkat ovat hänelle konkreettisia, vaikkeivät muut niihin uskokaan.
