J.J. Abramsin ensimmäinen Star Trek -elokuva neljä vuotta sitten oli kuin hyppäys 60-luvun avaruussukkulasta suoraan poimuajoon. Jo vuosikymmenten ajan Star Trek oli kiinnostanut lähinnä vain fanipoikia, kunnes Abramsin synkkiä sävyjä maalaillut uustulkinta teki sarjasta relevantin myös suurelle yleisölle. Odotin jatko-osalta samanlaista intergalaktista tykitystä, mutta tällä kertaa tähtilaiva Enterprisen poimumoottori yskähtelee monellakin tavalla. Toisaalta lievän pettymyksen syynä ovat oikeastaan vain edellisen elokuvan myötä liian suuriksi kasvaneet odotukset.
Elokuva lähtee vauhdikkaasti liikkeelle, kun tähtilaiva Enterprise on suorittamassa tehtävää vieraalla planeetalla. Tähtilaivaston sääntöjen vastaisesti kapteeni Kirk (Chris Pine) ja Spock (Zachary Quinto) puuttuvat planeetan kohtaloon pelastaakseen nuoren sivilisaation. Kirk osoittaa jälleen olevansa kapteenina valmis tekevään vaikeita päätöksiä huolehtiessaan alaistensa hyvinvoinnista. Tottelemattomuutensa vuoksi Kirk menettää kapteenin natsansa ja Spock saa siirron toiseen tähtilaivaan. Pian heitä kuitenkin tarvitaan löytämään Lontoossa terrori-iskun tehnyt John Harrison (Benedict Cumberbatch), joka on paennut klingonien avaruuteen. Seuraavaksi paljastuu, että kyseessä on paljon enemmän kuin vain yhden miehen sota tähtilaivastoa vastaan.
Erinäisten juonenkäänteiden ansiosta John Harrisonista tulee mieleen Anthony Hopkinsin esittämä Hannibal Lecter tai Heath Ledgerin Jokeri, jotka jättivät sankarit varjoonsa. Tästäkin pahiksesta luodaan mielikuva supermiehenä, joka voisi yksin kukistaa kokonaisen tähtilaivaston. Valitettavasti suuresta potentiaalista huolimatta Cumberbatchin rooli ei kasva niihin mittasuhteisiin kuin voisi toivoa ja hetken aikaa kehitelty psykologinen älyjen kamppailukin typistyy pariin täysin odotettavaan yllätykseen.
Elokuvassa kyllä yritetään rakentaa ihmissuhteita, erityisesti kapteeni Kirkin ja Spockin ystävyyttä. Suhdesopasta ei kuitenkaan ole paljon kerrottavaa tähtipäiväkirjaan, sillä tunteet eivät tunnu uskottavilta. Spockin rooli on tarkoituksella kylmän analyyttinen, mutta hänen robottimaisuutensa ei juuri poikkea muiden näyttelijöiden väkisin valuttamista kyynelistä. Onneksi elokuvan huumori ei ole yhtä teennäistä, vaan se saa yleisön nauramaan kerta toisensa jälkeen. Täytyy kuitenkin muistaa, että Star Trek Into Darkness on ennen kaikkea toimintaelokuva, eikä siltä kannata odottaa sen enempää. Omassa genressään elokuva toimii hyvin ja sitä katsoo paljon mieluummin kuin 60-luvun tv-sarjaa.
