Järjestyksessään kolmas Kaurismäen kirjafilmatisoinneista (jos tv-elokuva Likaisia käsiä ei oteta huomioon) Boheemielämää oli taas uusi luku Kaurismäkeläiseen maailmankuvaan. Työläiselokuvien, mustien komedioiden ja julman Hamletin jälkeen, tuli boheemi Boheemielämää. Puheliain ja melodramaattisin Kaurismäen elokuvista.
Kaurismäki oli suunnitellut lempiromaaninsa, Henri Murgerin Boheemielämän kuvaamista jo vuosia, ja 1992 hanke vihdoin onnistui. Kaurismäen luottonäyttelijät: myös surullisena rottana tunnettu legenda, Matti Pellonpää Rodolfona, sekä Kari Väänänen Schaunardina. Pariisissa kuvatun elokuvan muissa rooleissa nähdään ranskalaisia näyttelijöitä, myös Kaurismäen Juhasta tuttu Andre Wilms Marcelina.
Marcel, joka on ranskalainen runoilija, suunnittelee esikoisteoksensa julkaisua. Opus vaan on liki tuhatsivuinen. Harmillisesti vuokraisäntä potkii rutiköyhän Marcelin asunnostaan uuden vuokralaisen, irlantilaisen säveltäjä Schaunardin tieltä. Marcel kohtaa paikallisessa ravintolassa myös rutiköyhän albaanialaisen pakolaisen, maalari Rodolfon, ja kaksikko juo itsensä humalaan. Kohta he jo osuvat Marcelin vanhalle asunnolle, missä myöskin rutiköyhä Schaunard kehittelee sinfonioitaan. Siitä alkaa näiden kolmen taiteilijasielun ystävyys ja kamppailu elosta. Mukaan liittyy Mimi (Evelyne Didi) ja Musette (Christine Murillo) tuomaan lohtua ankeaan arkeen.
Boheemielämää on erittäin kaunis elokuva. Pariisin sivukujilla kuvatut otokset ja kaunis ranskan kieli, unohtamatta erästä Kaurismäen elokuvien tärkeintä elementtiä – musiikkia, tuovat elokuvaan aivan omanlaisensa tunnelman. Sekä Matti Pellonpää ja Kari Väänänen loistavat, taiteilijat elementissään. Jean-Pierre Leaud vilahtaa sivuroolissa sympaattisena rikkaana miehenä, joka teettää itsestään muotokuvan Rodolfolla. Kaurismäki osoittaa tällä elokuvalla olevansa erittäin monipuolinen ohjaaja. Sydämellisyys ja kaikki muutkin ihmiselon tunteet ovat vahvasti läsnä. Kuten elokuvan takakannessa osuvasti neuvotaan: elokuvan lopun sentimentaalisuuden vuoksi kehotamme mahdollisia naiskatsojia varautumaan nenäliinoin.
Evelyne Didin roolisuoritus elokuvassa jää hieman sivustakatsojan rooliin, kun karismaattiset suomalaiset ottavat pääroolin. Didin olemus kyllä sopii surullisine silmineen rooliin, mutta muuten hän on hieman vaisu.
Kunnioitettavaa on, että Väänänen ja Pellonpää näyttelivät itse kaiken ranskaksi. Väänänen sentään oli lukenut lyhyen ranskan, mutta Pellonpää ei kielimiehiä kyllä ollut. Ääntämisohjeet lukivat lunttilapuissa taikka käsikirjoituksessa, joten Pellonpäällä ei tainnut välillä olla avistustakaan, mitä suustaan päästi.
Kaurismäki on taas kerran tehnyt loistavan elokuvan, mutta silti aivan viiteen tähteen ei Boheemielämää riitä.
