Niin monen ikäluokkansa nuoren miehen tavoin myös Eric Maria Remarque näki ja koki ensimmäisen maailmansodan länsirintaman kurimuksen koko karmeudessaan. Vuosikausia myöhemmin sielullisesti arpeutuneen Remarquen löyhästi omaelämänkerrallinen sotaromaani Länsirintamalta ei mitään uutta nousi kansainväliseksi menestystuotteeksi, jonka maine taiteenlajinsa klassikkona sekä aikansa miesväen tuntojen tulkkina vain kasvoi korkoa ajan kuluessa. Lewis Milestonen vuoden 1930 filmatisoinnin myötä Remarquen ajaton tarina yhdistettynä Hollywoodin tuotantoarvoihin mullisti myös koko myöhemmän sotaelokuvan genren. Saksasta pasifisminsa vuoksi maanpakoon ajettu Remarque itse päätyi natsien tappolistalle ja jatkamaan kirjallista uraansa ulkomailla aina 70-luvulle viimeisiin elinvuosiinsa asti.
Rapiat sata vuotta alkuperäisteoksen ilmestymisen jälkeen maailmalle pullautettu saksalainen näkemys Remarquen klassikosta on ainakin suunnittelupöydällä mitä mielenkiintoisin ilmestys, antavathan autenttinen kieli ja kulttuuriympäristö jo yksinään tarinalle tiettyä luonnollista katu-uskottavuutta, jonka puuttuminen vaikkapa klassisessa amerikkalaisessa versiossa iski lievästi kuulo- ja näköhermoon. Ainakin teoriassa saksalaisilla tekijöillä luulisi olevan myös kattavampi pääsy paikalliseen historialliseen aineistoon sekä tapahtumapaikoille, joten tietty historiallinen ja kulttuurillinen autenttisuus yhdistettynä nykypäivän tekniikkaan ja osaamiseen olisi hyvänä päivänä kyennyt loihtimaan jotain todella merkittävää ja suurta – mutta niin vain hassusti kävikin, ettei vuoden 2022 Länsirintama ole suuri ja komea kuin tuotantoarvoiltaan ja pettymyksenä.
Netflixin videopelimäisen Länsirintaman tarina käynnistyy vuodesta 1917 keisarillisen Saksan kotirintamalta: miehiä solkenaan nielevään sotaan värvätään jatkuvana virtana nuorisoa taistelemaan isänmaan puolesta, yllensä tuore tykinruoka saa taattuun teollisen sodankäynnin henkeen aiemmin urhoollisesti ja kunniallisesti kaatuneiden verestä pestyt ja ampumahaavoista korjatut univormut. Tarinan päähenkilö on yrmistelevän Felix Kammererin esittämä nuoruuden intoa uhkuva Paul, joka yhdessä parhaiden ystäviensä kanssa päättää lähteä yleisen hurmoksen vallitessa suureen seikkailuun sinne jonnekin. Pasifistisen tarinoinnin parhaita perinteitä kunnioittaen ylväs nuoriso joutuu nopeasti toteamaan kauniiden puheiden sekä todellisten rintamaolosuhteiden välisen ristiriidan.
Puhutaanpa siis hetki Netflixin Länsirintaman sodan autenttisuudesta. Uunituoreen Länsirintaman tarina sijoittuu sodan loppuvaiheeseen, mutta sotilaan arki on edelleen kuin vuosia aiemmin konfliktin alkuvaiheessa: kömpelöt pitkospuuttomat ja heikosti vahvistetut juoksuhaudat ovat silkkaa vettä ja mutaa, kummankaan osapuolen sotilailla ei ole minkäänlaista käsitystä jo tässä vaiheessa osaksi taistelua vakiintuneiden panssarivaunujen hyödyntämisestä tai tuhoamisesta saati sitten liekinheittimien käytöstä tai ylipäänsä juoksuhautataktiikoista, jotka on tässä latistettu älylliseltä sisällöltään suoraviivaiseksi FPS-rymistelyksi. Vuoden 2022 Länsirintamassa kaikki sotilaat yksinkertaisesti vain tappavat sokeasti toisiaan, yksittäiset tykistökeskitykset tappavat epäuskottavasti kokonaisia komppanioita, veri ja gore lentää korostetun harmaata taustaa vasten splatter-tyyliin, eikä vankeja lähtökohtaisesti oteta lainkaan.
Edellisellä yritän siis erityisesti korostaa, miten Remarquen klassikon viimeisintä versiota työstäessä on surkealla tavalla laiminlyöty alkeellisinkin panostus ehtaan raadolliseen realismiin silkan viihteellisyyden ja sodasta kaikin mahdollisin kuviteltavin tavoin vieraantuneen nyky-yleisön nuoleskelun nimissä. Tehdäänpä oleellinen lyhyesti selväksi: Länsirintama näyttää ja kuulostaa komealta, elokuva voittikin ansaitusti Oscarin poikineen aiheesta, mutta sisällöllisesti saksalaisten leikkisota saa vähänkään historiaan perehtyneen repimään päästään hiuksiaan, korviaan ja silmämuniaan silkasta myötähäpeän tuottamasta tuskasta sekä suoranaisesta vitutuksesta. Tekijöiden tarkoitus lienee ollut korostaa tempuillaan sodan raakuutta, mutta silkassa sarjakuvamaisessa kauhussa on menty niin överiksi, että lopputulos kalskahtaakin ennemmin jonkinlaiselta fantasiaelokuvalta kuin oikealta sodalta.
Uutena lisäjuonteena Remarquen tarinaan saksalaiset ovat lisänneet Eric Ludendorffista inspiraationsa saaneen stereotyyppisen sotahullun kenraalin sekä tavallisten sotilaiden kohtalosta huolestuneen karikatyyrimäisen hyvän diplomaatin, siirtäen näin alkuperäisteoksen sanoman painopisteen rivisotilaan kokemasta tragediasta suuriin poliittisiin mahtitekijöihin ja suuntaviivoihin. Nykytekijöiden lisäys tuntuu ainakin omasta näkökulmastani täysin tarpeettomalta ja mielestäni vain pahentaa entisestään päähenkilön ym. sotilaiden tarinan tyhjyyttään kumisevaa pinnallisuutta. Uusi Länsirintama ei edeltäjistään poiketen juurikaan käsittele sotilaiden ja kotirintaman välistä syvää henkistä kuilua tai saksalaisten sotilaiden kohtalotoverinaan pitämäänsä vihollista kohtaan tuntemaa, kansalliset ja kielelliset rajat ylittävää empatiaa.
En näin ollen voi kovinkaan puhtaalla omallatunnolla liittyä vuoden 2022 Länsirintaman ylistäviin arvioihin, onhan kyseessä mielestäni tietyistä ulkoisista avuistaan huolimatta perin juurin arveluttava ja tökerö yritys muokata vakavasta pasifistisesta sotadraamasta jonkinlaista epävirallista videopeli- tai sarjakuvafilmatisointia ajan hengen mukaisesti. Länsirintaman saamat kehut voi toisaalta myös ymmärtää, onhan kyseessä ainakin ulkokuoreltaan komea katselmus, ja Hollywoodin viime vuosien alennustilan rinnalla melkein mikä tahansa keskinkertainenkin tuotos taatusti tuntuu suurenmoiselta mestariteokselta. Kun soppaan vielä sekoitetaan monella tunteet pintaan nostattanut Venäjän erityisoperaatio Ukrainassa, alammekin päästä selville viimeisimmän Remarque-filmatisoinnin suosion salaisuudesta. Mikään erityisen onnistunut taideteos tai filmatisointi ei Netflixin Länsirintamalta kuitenkaan omasta mielestäni ole.
