Sywässä Etelässä käytetään orjia, kasvatetaan puuvillaa ja ollaan hurjina. Sitten syttyy sota viheliäisesti teollistuneiden pohjoisvaltioiden toimesta, Sywä Etelä saa köniinsä aika urakalla ja kaiken lisäksi pikimusta neekeri Syfilis ei enää ole orja. Onneksi paikalliset huligaanit pukeutuvat lakanoihin ja riekkuvat muistuttamassa että pikimusta neekeri Syfilis ei ole herra talossa vaikka ei olekaan kettingeissä enää. Leffassa on myös sukudraamaa ja isoa meininkiä.
Yhdysvaltojen sisällissota oli ensimmäinen moderni sota missä käytettiin sarjatuliaseita, juoksuhautoja, sissisotaa ja sitä taltioitiin valokuvilla. Se myös jätti jälkeensä yhä löyhkäävän poliittisen sekametelisopan ja mielenkiintoisena sosiokriminaalisena detaljina elvytti lakanaleikit Sywässä Etelässä. Kinematografisen historian merkkiteos on siis kyseessä, D.W. Griffith ei ollut mikään tohelo välineen suhteen ja itse asiassa keksiikin aika paljon sittemmin vakituisiksi ratkaisuiksi muodostuneita temppuja.
Näyttelijöiden suorituksia on melkoisen vaikea tuomioida, sillä tässä vaiheessa elokuva oli vielä uusi väline heille ja ohjaajille, mutta heitä voikin pitää enemmänkin Griffithin kuvaaman miljöön ja tarinan tarpeistona. Tämä on juurikin se Sywä Etelä mikä sopii (aavistelen että jo leffan ilmestyessä) ihannoivaan fiktioon ja ihannoivan fiktiomiljöön on tuhouduttava ihannoidusti.
Lukemattomia rivejä on kirjoitettu tästä leffasta ja sen asenteellisuus oli ilmiselvä jo tekoaikana ja nykykatsojalle sen katsominen on aikamoista ponnistelua kerronnan ollessa kankeaa. Visuaalista spektaakkelia on kuitenkin luvassa aika isosti. Oikeudenmukaista arvosanaa on mahdoton antaa, vaikka elokuvahistoriallinen arvo on kiistattoman korkea.
