On kai vaivaannuttavaa todeta jälleen kerran, että sarjakuvien supersankarit poukkoilevat nykyään elokuvamaailmassa melko kirjavin joukoin. The Avengers ei kuitenkaan ole mikään rivitapaus. Kun Samuel L. Jacksonin esittämä Nick Fury, salaisen turvallisuusjärjestö SHIELDin johtaja, ilmestyi Iron Manin (2008) lopputekstien jälkeisen kohtauksen aikana varjoista, vain harva ymmärsi hahmon merkityksen – ja sarjisfaneistakin vain kourallinen uskalsi todella uskoa näkemäänsä. Sarjakuvayhtiö Marvelin oma elokuvastudio ei tuossa kohtauksessa ainoastaan valmistellut Iron Man 2:a (2010) vaan myös omaa elokuvamaailmaa, jossa hahmot, tapahtumat ja mytologia jaetaan muiden, näennäisesti erillään olevien elokuvien kesken.
Iron Manit, The Incredible Hulk (2008), Thor (2011) ja Captain America: The First Avenger[/i] (2011) ovatkin olleet vain johdatusta mittavaan tiimielokuvaan The Avengers, jossa Marvelin sarjakuvakerronnasta tuttu keskenään risteäminen tuo kunkin elokuvan nimisankarit kohtaamaan yhteisen, laajan uhan. Teknologiapukuun viehättyneen Tony Starkin (Iron Man; Robert Downey, Jr) rinnalla taistelevat siis tieteellisen kokeen uhri Bruce Banner (Hulk, Mark Ruffalo), yllättävän todelliseksi osoittautuneesta viikinkimytologiasta karannut ukkosenjumala Thor (ihan vaan Thor, Chris Hemsworth) ja syväjäädytyksestä herännyt toisen maailmansodan veteraani Steve Rogers (Kapteeni Amerikka, Chris Evans). Heitä tukevat aiemmin sivurooleissa nähdyt vanhan koulukunnan tarkk’ampuja Clint Barton (Hawkeye, Jeremy Renner) ja notkea vakoojataituri Natasha Romanoff (Musta leski, Scarlett Johansson). Mukana nähdään myös SHIELDin riviagentti Paul Coulson (Clark Gregg), valkokankaalla ensi kertaa esiintyvä Maria Hill (Cobie Smulders) ja tietenkin koko poppoota komentava Nick Fury (Samuel L. Jackson).
Paperilla kyseessä on niin käsittämättömän kuuloinen ajatus, että se ei yksinkertaisesti voi toimia. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen Marvel on osoittanut, että vaikka yksittäisistä sankareista kertovat elokuvat voisivat onnahdella, Avengers-narratiivi pysyy aina mielenkiintoisena piirteenä. Alun perin sarjisfaneille tarkoitettuja SHIELD-vinkkejä ovat alkaneet metsästää myös muut elokuvien ystävät. Scifi-, fantasia-, seikkailu- ja vakoiluelokuvien elementit ovat sulautuneet kiehtovasti yhteen selkeän päämäärän saavuttamiseksi. Nyt, kriittisellä hetkellä, homma pelittää saumattomasti. Kiitos kuuluu käsikirjoittaja-ohjaaja Joss Whedonille, jolle The Avengersin kukoistaakseen tarvitsema maaperä on erittäin tuttua.
Paras piirre Marvelin hankkeessa on kyseenalaistamatta ollut studion kyky ja halu palkata oikeat ihmiset vetovastuuseen oikeisiin elokuviin. Jon Favreau hoiteli vaivatta Iron Manin scifi-premissiä, Louis Leterrier osasi pyöritellä kävelevänä toimintakohtauksena toimivaa Hulkia, Shakespeare-tulkintoihin tottunut Kenneth Branagh toi lisäväriä aasojen jyrähtelyihin, ja wanhan ajan seikkailuhengen hallitseva Joe Johnston tunsi Captain American tarpeet. Jokaisella elokuvalla on ollut omanlaisensa ilme, joka tarvitaan juuri niihin tarinoihin. The Avengersin puikkoihin uskottu nörttijumala Whedon tunnetaan ennen kaikkea tv:n puolelta sarjojen Buffy vampyyrintappaja, Angel ja Firefly luojana. Näissä sarjoissa Whedon on osoittanut olevansa peittämätön luomaan sivuhahmoistakin ikimuistettavia, kykenevä antamaan suurten hahmokaartien jokaiselle jäsenelle hengitystilaa ja tekemään tämän vahingoittamatta ketään muuta hahmoa. Samalla häneltä on totuttu odottamaan nokkelaa sarjatulitusdialogia, kekseliäitä näkökulmia vanhoihin tarinakaavoihin ja monipuolisia vihollisia, joita vastaan taisteleminen heijastelee arkielämänmakuisesti sankareiden omia kriisejä. Lisäksi Whedon on itsekin tehtaillut sarjiksia, ja hänen fanituksensa elokuvan hahmoja kohtaan näkyy selkeästi. Niinpä hän on planeetan ainoa henkilö, jonka pystyn kuvittelemaan hallitsevan tällaista supersankarikokoontumisen muodostamaa taakkaa – ja hän luo merkkiteosten, jonka kehtaa lisätä onnistumislistansa jatkoksi.
Marvelin suurena uhkapelinä on ollut esitellä taustamytologia ja hahmot valmiiksi suurta yhteenliittymää varten palanen kerrallaan. Kuten jo aiemmin todettua, kehyskertomus on toiminut, ja omat hahmonsa lafka on tietenkin siirtänyt valkokankaalle kerta toisensa jälkeen lihana ja verenä, voimakkaina mutta silti virheellisinä. Niinpä The Avengers loikkaa suoraan asiaan. Ikävä kyllä silti tämänkin elokuvan täytyy silti käynnistellä aikansa – pikaisesti esitellä hahmot ja taustatyö uudelleen, ja sitten nivoa kaikki yhteen – mutta käynnistelyonnahtelujen jälkeen on huojentava todeta, että satsaus kannatti. Näyttelijät palaavat vanhoihin rooleihinsa luontevasti, eikä valkokankaalla pyöri isojen starojen pyörittämä blockbuster vaan eläviltä tuntuvien hahmojen suuri toimintajännäri. Whedon saa puhallettua samaa rentoutta tähän suureen sakkiin kuin usein tv-sarjoissaan hyödyntämäänsä vakiotiimiin.
Sankarit ovat jännittäviä ja erilaisia, eivätkä hurjan erilaiset persoonat tule tietenkään aluksi toimeen keskenään – ehkä kärhämiä on jopa korostetusti. Toisaalta muiden sankarien kohtaaminen pakottaa pukuheerokset kohtaamaan myös itsensä, mikä on tärkeää hahmojen eläväisyyden kannalta. Hahmot eivät ehkä suuresti kehity vaan ennemmin toistelevat omista sooloseikkailuistaan tuttuja piirteitä. Tämä ei ole suuri ongelma, koska hahmot ovat itsessään mahtavia – kiitos uljaan pohjatyön – ja koska Whedon pystyy heijastelemaan heidän kipupisteitään juonta kuljettavan dialogin ohessa lähes rikkomatta elokuvan kulkua ollenkaan.
Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö hahmot edelleenkin olisivat kiinnostavia. Säväyksen tekee erityisesti Thor-elokuvan höykytyksestä selvinnyt Loki (Tom Hiddleston), joka toimii leffan ikimuistettavana pahiksena. Hämäyksen ja valheiden jumala Loki saattaa olla vallanhaluinen, mutta hän on myös epävarma ja etsii paikkaansa maailmankaikkeudessa. Hiddleston on sopivan pinnallisesti itsevarma ja koppava, jotta hahmo voisi olla maanisen uhkaava mutta silti myös koskettava ja helposti lähestyttävä. Puoliveli Thorin läsnäolo tuo kuvioihin tietenkin myös kostonhalua, mutta rikkoo sopivassa määrin myös velipojan läpäisemättömältä vaikuttavaa ylevää kuorta. Ukkosenjumala nimittäin haluaa paitsi täyttää velvollisuutensa Maan suojelemisessa myös palata vanhoihin väleihin velipoikansa kanssa.
Toisaalla Kapteeni Amerikan pitää sopeutua nykyaikaan – huhujen mukaan jätkästä löytyy yksi jos toinenkin poistettu kohtaus kotijulkaisuja varten – ja koppavan neron Tony Starkin pitää opetella tiimipelaamisen salat. Samalla aiemmin syrjässä olleet SHIELDin riviagentit paljastavat puolivillaisia vinkkejä itsestään näpsäkässä sanavaihdossa, ilmeisesti valmistellen omaa spin-off-seikkailua. Mikäs siinä, uskomattomassa nousussa olevan Jeremy Rennerin ja Whedonin vakuuttavien naishahmojen sarjaa jatkavan Scarlett Johanssonin tiimikemia on ihailtavan luontaista. Myöskin kulisseissa liikkuvat Samuel L. Jackson ja Clark Gregg saavat lisääntyneen työskentelymateriaalin tuloksena parhaat puolet esille hahmoistaan.
Jos Hiddlestonin Loki on vaikuttava ilmestys, on hyvistenkin puolella yksi ylitse muiden. Robert Downey, Jr on toki letkeämpi, luontevampi ja kohtauksia varastavan hauskempi kuin koskaan aiemmin, mutta hänkään ei voi mitään Mark Ruffalon Hulkille. Olin vähän pettynyt, kun mainio Eric Bana laitettiin kiertoon, minkä jälkeen erinomainen Edward Norton ei suostunut palaamaan rooliin, mutta kuuden elokuvan diilin signeerannut Ruffalo saa unohtumaan aiemmat yrittäjät. Jos ennen on tuntunut, että Hulkin pitäminen ihmismuodossa on vain tietokone-efekteillä toteutettua viherhirviötä kustannustehokkaampi tapa saada hahmo paikasta toiseen, hallitsee Ruffalo hahmon molemmat puolet. Hän on vakuuttavan tuskainen Bruce Banner, mutta myös kerrankin arvaamattoman oloinen Hulk, jonka ensimmäinen kohtaus on kuin kauhuelokuvasta lainattu. Lisäksi räiskyvässä finaalissa vihreä lihasmöykky tarjoaa elokuvan lennokkaimmat ja puhtaasti iloisinta energiaa räiskyvät vauhtikohtaukset, jotka lyövät laudalta myös minkä tahansa innostavan tiiminsisäisen yhteenoton.
Itse toimintakohtauksissa on myöskin ilo nähdä, etteivät Whedon ja Marvel häpeile hahmojaan. Toimintakohtaukset ovat isoja, ja huikean mittavien matsien aikana – leffan toinen iso toimintajakso kävisi vaikka lopputaistelusta – hahmojen polut risteävät sopivan spontaanisti muodostaen tyydyttäviä comboja. Kukin sankareista jatkaa etenemistä omilla taistelutyyleillään, ja kaikki pääsevät esille. Jos jokin vähäisempi elokuva tyytyisi tarjoilemaan jokaiselle hahmolleen yhden elintärkeän tähtihetken, on The Avengersissa lähes jokainen uljaiden pelastajien suorittama liike kunnioittamisen ja iloitsemisen arvoinen. Mitään ei ole poistettu tai karsittu muiden hahmojen tähden – sen sijaan valkokankaalla räiskyy värikäs ja häpeilemättömän iloinen vauhtipaketti, jonka monipuolisuus jaksaa kiehtoa ja pitää katsojan virkeänä kerta toisensa jälkeen.
The Avengers on iso pikselintäyteinen efektivyörytys, joka on tarkoitettu nautittavaksi Painonvartijat pöyristyttävän popcorn-massan kera. Mutta mikä tärkeintä – se ei ole aivoton. Marvel ehkä haluaa tehdä lisärahaa tuotteillaan, mutta oman studionsa kautta he voivat tehdä sen kunnioittaen omaa materiaaliaan ja näyttäen pirun hyvältä niin tehdessään. Kaikki toimii: hahmot ovat rakastettavia, näyttelijöitä ei erota hahmoistaan, toiminta on virkeää ja isoa, dialogi naurattaa, juonenkuljetus ei pääosin harhaile tai hidastele, eikä uudenlaisen jatkumotyylin esittelemien elokuvamaailmaan onnahtele. Leffa kannattelee valmistelevien osien asettamat paineet kevyesti ja pistää niitä paremmaksi kuin vahingossa ohimennen. Joss Whedonin nimi nousee yhdessä Cabin in the Woodsin kanssa jo toisen kerran lyhyen ajan sisään kilpailemaan paikasta vuoden parhaiden elokuvien listalla. Hänen vanhat faninsa löytävät tutun maestron pistämättömässä vauhdissa, ja uusien silmäparienkin luulisi pitävän näkemästään.
Vastustamattoman viihdyttävä valkokangashurjastelu The Avengers on sarjakuva heränneenä henkiin elokuvana. Se on uudenlaisen elokuvankerronnan riemuvoitto, ja jo pelkästään siksi supersankarielokuvan uusi virstapylväs. Se ehkä vaatii viiden valmistelevan elokuvan katsomisen kaiken täydelliseksi ymmärtämiseksi, mutta missään nimessä se ei vaadi katsojaltaan alkuperäissarjakuvien seuraamista. Käynnistysongelmista ja joistain tarinankerronnallisista notkoista huolimatta kyseessä on Marvelin elokuvajaoston ensimmäinen kunnari, eikä se olisi voinut tulla paremmalla hetkellä. The Avengers on puhdasta keskitettyä hupia.
