Maratonin sankari kertoo aikamoisia vapauksia ottaen historiallisen tarinan Maratonin taistelusta, viitisensataa vuotta ennen ajanlaskun alkua. Persian kuningas Darius marssitti voittamattoman jättiarmeijansa Kreikkaan aikeenaan pyyhkäistä yli mokomasta pläntistä hujauksessa, mutta saikin kunnolla pakettiin hirmuisella alivoimalla, mutta vapautensa puolesta vimmaisesti taistelleilta ateenalaisilta. Leffan keskiöön on nostettu Philippides (Feidippides), josta on muovattu kuuluisa urheilija, huippusotilas ja taktinen johtaja. Historiankirjoituksessa Feidippides oli ”vain” rivisotilas ja sanansaattaja, jonka semisti epäkiitollinen tehtävä oli juosta ensin 246 kilometrin matka Spartaan avunhakureissulle, ja taistelun jälkeen muiden putsaillessa haavoja ja ryövätessä sotasaalista paahtaa vielä 42 kilsaa Ateenaan julistamaan ilouutisia voitosta.
Periaatteessa Maratonin sankari -elokuvalla oli tuotantovaiheessa kaikki ennusmerkit kohdallaan. Genre oli vuonna 1959, Voittamattoman Herkuleksen vanavedessä, ehkä B-tuotannoista suositun. Päärooliin oli saatu Herkuleksena loistanut voimamies Steve Reeves. Ohjaajan pallille istutettiin yhden kaikkien aikojen aavemaisimmista kauhuelokuvista, I Walked With A Zombie aikanaan kyhäillyt Jacques Tourneur.
Pinnan alla tilanne oli kuitenkin toisenlainen. Reeves oli superkiireinen kuvaten vuoden sisään kolme muutakin elokuvaa, Tourneur taas nosti kytkintä välittömästi muutaman kuukauden pätkäsopimuksensa umpeuduttua, vailla kiinnostusta filmin loppuun kuvaamiseen. Ihme kyllä, filmistä ei silti tullut pannukakkua. Studio sai kuvaajana työskennelleen Mario Bavan houkuteltua ohjaamaan elokuvan loppuun, ja jälkikäteen täytyy sanoa, että huonomminkin olisivat voineet valita.
Vaikeuksistaan huolimatta valmis tuotos on nimittäin aivan jäätävän kova peplum-eepos. Ensimmäinen kolmannes on hiukan hidas ja sekavahko, ja kun kyseessä on halvalla tehty 50-lukulainen B-leffa, niin esimerkiksi filkan pakollinen romanssi on niin kökköisen päälleliimattu ja tökerö, ettei sille voi kuin hihitellä popparikulhon takaa. Mutta kuin varkain pläjäys jossain vaiheessa nytkähtää likkeelle raskaasti ja pysäyttämättömästi kuin (antiikin) kreikkalainen taisteluosasto. Iso kiitos tästä lankeaa fyysisellä preesenssillään tilan ja ajan valtaavalle Steve Reevesille, joka parrattomanakin pystyy luomaan Philippideestään sellaisen järkähtämättömän stoalaisen soturin perikuvan, jollaiselle jopa Charlton Hestonin Mooses toisesta saman aikakauden leffasta saattaisi heittää veljelliset yläfemmat.
Reevesin toimintasankarin olemuksen ja toimien lisäksi poliittista juonittelua ja raakaa, koristelematonta sotaa mallikkaasti sekoittaville ohjaajille täytyy nostaa hattua. Vaikka kyse on kiireellä ja tuotantohelvetissä Italiassa kyhätystä halpispätkästä, ei se näy mistään, vaan filkka pääsee yllättämään jämäkkyydellään ja laadullaan. Ajan poliittista kähmintää ja Kreikan / Persian sotia kuvatessaan leffa muistuttaa elävästi amerikkalaisesta ”virkaveljestään”, muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneesta 300 Spartans -filkasta, jossa aina luotettava Richard Egan pääsi revittelemään uransa ehkä legendaarisimman roolin Spartan kuningas Leonidaana. En lähde vielä suorittamaan kattavampaa vertailua näiden välillä, sillä katselin The Giantin ensimmäistä kertaa ikinä vasta eilen, kun taas 300 Spartans on kuulunut henkilökohtaisiin suosikkeihini jo vuosia. Se täytyy kuitenkin nyt jo myöntää, että italotuotoksen suureelliset taistelukohtaukset ovat leffan ikään nähden lähes pysäyttävän verisiä, tylyjä ja armottoman läheltä kuvaavia, kaoottisia jaksoja, joissa näkyy nimenomaan myöhemmin giallo-ohjaajana kunnostautuneen Bavan varmaotteinen kädenjälki.
Aivan törkeän tiukka leffahan tässä on kyseessä. Suositellaan genren fanien lisäksi kaikille, joiden mielestä persialaiset eivät vielä Zach Snyderin 300-leffassa ja sen viimevuotisessa jatko-osassa saaneet tarpeeksi pahasti turpaansa. Tällä kertaa nimittäin saavat, ja niin, että tukka lähtee.
