Ihan alkuun on sanottava, että Anonymouksella on kiinnostava lähtökohta. Se käy ilmi elokuvan julisteessa esitetystä kysymyksestä: ”Was Shakespeare a fraud?” (Oliko Shakespeare petosta?) Erinomainen aihe elokuvalle – kauan spekuloitu ja tutkittu, mutta varmaa vastausta ei ole löydetty. Anonymous on vielä vaatimattoman filmografian omaavan John Orloffin kirjoittama fiktiivinen kuvaus siitä, kuka Shakespearen näytelmien takana oikeasti olisi voinut olla.
Orloffin teksti on hyvää, mutta ei silti erinomaista. Sen osalta Anonymousta voisi pitää vähintään Bernard Rosen kirjoittamaan ja ohjaamaan Beethoven-mysteeriin keskittyvän Ikuinen rakkaus -leffan (1994) hengenheimolaisena; katsoja viedään lyhyen prologin kautta menneeseen aikaan, jossa hänelle esitetään hiukan eri aikatasoilla liikkuen dramatisoituja otteita historiallisten tosihenkilöiden elämistä. Anonymous kuuluu myös neitsytkuningatar Elizabeth I:n ja hänen salaista rakkaussuhdettaan ruotivien elokuvien jatkumoon.
Koska elokuvan prologin esittää ylevää näyttelemisen brittiperinnettä edustava Derek Jacobi, jo alusta on tuntuma, että elokuvan kertoma on totta. Valitettavasti Jacobin esittämän pohjustuksen vaikutus valuu kuitenkin hyvin äkkiä hukkaan. Esimerkiksi puitteet eivät ole ongelma, koska ne ovat viimeisen päälle hienot. Kohtauksiin on saatu luotua hyvin autenttisen näköinen ja kuuloinen 1500- ja 1600-lukujen taitteen maailma, tai ainakin hieno toisinto siitä, mitä suuri yleisö on nähnyt jo esimerkiksi elokuvassa Rakastunut Shakespeare (1998). Mutta jokin Anonymouksen kerronnassa tökkii. Elokuvan on ohjannut mies, joka tunnetaan sellaisista tuhokuvista kuin Independence Day (1996), Godzilla (1998) ja 2012 (2009). Saksalaissyntyinen Roland Emmerich on ehkä halunnut Anonymouksella vaihtelua uralleen, mutta hän potkii kannustimillaan turhan kiivaasti. Toisin sanoen: hänen otteensa eivät oikein sovi tällaiseen katastrofittomaan pukudraamaan.
Anonymous esittää suorasukaisesti, että Shakespearen näytelmien ja sonettien takana olisi todellisuudessa ollut Elizabeth I:n rakastaja, Oxfordin jaarli. Shakespeare kuvataan maineen- ja rahanhimoisena näyttelijänretkuna, joka tuskin osasi omaa nimeään kirjoittaa, mutta osasi kuitenkin käyttää hyväksi itseään ylempiluokkaista. Koska Oxfordin jaarli kasvoi puritaaniperheessä, hän tämän tarinan mukaan ei voinut harjoittaa omalla nimellään intohimoaan, eli kirjoittamista. Elokuva perustelee henkilöiden tekoja kaikkea muuta kuin hienovaraisesti. Pahimmillaan siitä välittyy opetuselokuvamainen ja jopa katsojaa aliarvioiva tunnelma. Kun jaarli esimerkiksi kirjoittaa näytelmiä, häntä ei näytetä koskaan kirjoittamassa puhtaaksi mitään. Lisäksi näitä näytelmiä näytellään ilmeisesti harjoituksetta ja muita esivalmisteluja tekemättä yhtä soittoa viikko viikon perään. Tällainen asioiden valikoitu esittäminen ei tietysti ole erikoista elokuvamaailmassa, mutta jos jonkin näyttäminen on koettu turhaksi juonen kannalta, kaikki Shakespearea tai hänestä lukeneet tietävät myös ilman erillistä mainintaa, mitä teoksia hänen tuotantoonsa kuuluu. Siksi Anonymouksen juonen kannalta on turhaa myös näyttää näyttelijäryhmää esittämässä mm. Romeota ja Juliaa. Varsinkin, kun kohtausta ei sidota esimerkiksi jaarlin ja kuningattaren suhteeseen.
Yksi elokuvan hyviä puolia on roolitus; vaikka Rhys Ifans näyttääkin silmät tummiksi maskeerattuina enemmän hassulta kuin seksikkäältä kuningattaren hurmaajalta, huonompikin valinta Oxfodin jaarlin rooliin olisi voitu tehdä. Ei hänen näyttelemisensä tasaista kohtauksesta toiseen ole, mutta vaikkapa puhuessaan intohimoisesti kirjoittamisesta Ifans onnistuu kuulostamaan siltä kuin sanat tulisivat suoraan hänen sydämestään. Nuivaa puritaani William Ceciliä esittävä David Thewlis puolestaan kätkeytyy osaansa niin taidokkaasti, että hänen nimensä piti vielä tarkistaa erikseen näyttelijälistasta. Mutta nokkelin roolittajien keksintö on ollut hankkia Elizabeth I:ksi kuuluisan näyttelijäsuvun äiti ja tytär, Vanessa Redgrave ja Joely Richardson. Ulkonaisia seikkoja ajatellen ajatus on hyvä, sillä heissä on paljon samaa näköä. Mutta muuten… Siinä missä Richardson on nuorena Elizabethina viileän ironinen, Redgrave tekee vanhasta Elizabethista pehmeän ja vähän liian höppänän.
Jos Anonymous olisi editoitu sulavammin, se ei antaisi itsestään ehkä niin opetuselokuvamaista kuvaa kuin nyt. Toisaalta Emmerichkin on ohjaajana omituinen tapaus pukudraaman dramaturgiksi. Häneltä puuttuu siihen sopivaa herkkyydentajua. Mutta elokuvan lähtökohta on mielenkiintoinen ja sen näyttelijäjoukko koostuu Iso-Britannian maineikkaista tähdistä. Vähintään näiden kahden seikan takia Anonymouksen pariin voi istua ainakin yhden kerran.
