Nykyhetken näkökulmasta katsottuna Steven Seagalin alkutaipaleelle sijoittuva Kuoleman merkki ei periaatteessa erotu mitenkään hemmon tuotannosta. Hemmo on vain ehkä hieman siedettävämmässä vedossa kuin monessa muussa myöhemmässä pläjäyksessään. Etenkin hemmon viimeisimmät tuotokset ovat jo sen luokan tuubaa että niitä ei oikeastaan katsele kuin vahingossa tai pakonomaisten olosuhteiden vallitesa.
Seagal on Hatchet, hanskat naulaan heittänyt poliisi. Äijän ongelmaksi on koitunut ylitsepääsemätön turhautuneisuus voittamattomassa sodassa huumekuninkaita vastaan. Kaduilla tapahtuu ja ympärillä pyörii jos minkälaista rikollista aktiviteettia, mutta kun kerran ollaan eläkkeellä niin näistä seikoista ei välitetä. Varsinkin erinäisiä voodoorituaaleja harrasteleva rastajengi jamaicalaisine meininkeineen tahtoo häiritä eläkepäiviä yhteydenotoillaan ja voimistuvilla crack-kaupoillaan. No eipä aikaakaan kun sukulaisten sekaantumisen myötä saadaan se suuri motiivi mahtavalle kostoiskullle jossa rastapäät lentää ja luut rusahtelee.
Asetelmat ovat siis tuttuakin tutummat. Paha vastaan hyvä on aseteltu niin pelkistetysti ja etenkin mustavalkoisesti, että esim. voodoohössötyksen taustoja ei sen kummemmin selitellä. Kunhan vaan pahat mustat pojat mumisee jotain kumman loitsuja kynttiläviritelmien keskellä ja huumekauppa kukoistaa. Hui kun hirvittää! Seagalin näytteleminenhän on kauheaa katseltavaa kuten aina. Poninhäntäinen puu-ukko on parhaimmillaan kun saadaan lähikontaktia vihulaisen kanssa.
Vastustajien jäsenien kylmäverisestä naksuttelusta on kehittynyt Seagalin vastustamaton tavaramerkki. Tässäkin tapauksessa saamme ”nauttia” kyynärvarren vääntelystä ja selkärangan murtamisesta paljain käsin. Ponihännän sadistinen asenne kun kaipaa vain sen jonkin käsittämättömän kipinän, jonka jälkeen ”vain Jumala armahtaa”, kuten Hatchetin roolihahmo toteaa. Toivottavasti armahdus koskee myös huonojen elokuvien katsojia.
